Kun Facebookin virrassa vastaan tulee rakeinen mustavalkokuva, jota hiljattain nuoruudenrakkaudestaan Pasista eronnut Mira ei missään tapauksessa halua nähdä, hän päättää tehdä jotakin odottamatonta. Kutkuttavan romanttinen pienoisromaani kolmikymppisestä naisesta, matkasta ja meren kutsusta.
Kuin jumalatar yhdistää kekseliäästi nykynaisen kipuilua antiikin myytteihin. Pienoisromaani julkaistiin ensimmäisen kerran kahdeksanosaisena jatkokertomuksena Me Naiset -lehdessä alkuvuodesta 2018.
”Tilaan ensin jotain”, huikkaan ja siirrän katseeni leivosvitriiniin.
Pari tuntia sitten vannoin, että lähtisin ajoissa. Silti unohduin jälleen projektini ääreen. Se on kehno selitys. Tiedän, että oikeasti halusin vain vitkastella työpaikallani niin pitkään, ettei minulla ollut mahdollisuutta ehtiä kotiin vaihtamaan vaatteita. Syytä siihen en halua ajatella. Napsuttelen sadetakin nepparit auki ja nyin kaulahuivia saadakseni ilman kiertämään.
Muffinseja on vitriinissä kahta kokoa. Arvon suuren ja pienen välillä.
”Cappuccino ja iso mustikkamuffinsi.” Tunnen synkkää tyytyväisyyttä valinnastani. Enää minulla ei ole ketään, joka suhtautuisi paheksuvasti sokeristen herkkujen syöntiin.
Ei ketään. Ajatus hiertää kurkussa, kun kahvilanpitäjä ojentaa tiskin yli tilaukseni. Kokoan itseni, kun kannan tarjottimen Saanan pöytään. Vastaan hymyyn, kun hän nousee ja kiertää kätensä ympärilleni.
”Ihana nähdä, Mira.”
”Niin suakin. On ollut ikävä.”
Tämä on ensimmäinen kerta kuukausiin kun tapaamme, sillä sairaanhoitajana työskentelevä Saana on ollut hyväntekeväisyysjärjestön keikalla Pohjois-Afrikassa. Olemme tunteneet ala-asteelta saakka. Joskus unelmoimme yhdessä kiertävämme koko kesän junalla Eurooppaa. Kun tuli aika tilata interrail-liput, en sitten uskaltanutkaan.
Saana lähti, minä en. Nyt hän on nähnyt Euroopan lisäksi puolet maailmaa.
En halua vaivata häntä itsekeskeisillä ongelmillani kun vihdoin tapaamme. Hänellä on varmasti ollut rankka kevät, sillä kentällä ei kuulemma ylityötunteja lasketa.
Saana vilkaisee sateen juovittamien ikkunoiden suuntaan. ”Kevät tuntuu tänä vuonna olevan Suomessa myöhässä.” Hän heittää pari sisustuslehteä takaisin koriin muiden reunoiltaan käpristyneiden julkaisujen joukkoon. Tajuan, että olen yli puoli tuntia myöhässä.
”Hei, mä olen todella pahoillani. Jäin jumittamaan töihin. Se uusi projekti tuntuu imevän mun kaiken huomion.”
Valhe.
Saana katsoo minua myötätuntoisesti. Parhaan ystäväni kasvoilla viivähtää mietteliäs ilme, jota en juuri nyt voi kestää. Olenko tosiaan noin läpinäkyvä? Hymyni alkaa nykiä. Alan järjestellä takkejani uudestaan, jotta välttyisin katsomasta häntä silmiin.
”Onko jotain sattunut?” Saana kysyy varovasti. ”Mira hei. Oletko sä kunnossa?”
Ei, minä en ole kunnossa.
Minullahan on kaksioni seinällä kalenteri, johon olen vetänyt rastin jokaisen päivän kohdalle jolloin en ole ajatellut Pasia. Tai niille päiville, jolloin olen ajatellut häntä vain vähän. Koko kalenteri on pelkkää itsepetosta, sillä ajattelen Pasia joka ikinen päivä vaikka minun ei pitäisi.
Minä jätin Pasin. Komean, täydellisen, hurmaavan Pasin, jonka kanssa seurustelin lukioajoista lähtien. Tämä kaikki on omaa syytäni. Joka ikinen päivä sen joulukuisen hetken jälkeen olen pelännyt teinkö sittenkin virheen.
Tiedän, että Pasi tapailee nyt toista.
Olen tullut keväällä hajamieliseksi. En pidä siitä piirteestä itsestäni, en juoksemisesta tapaamisiin, joista en koskaan ennen olisi myöhästynyt. Olen pahoillani Saanan puolesta enemmän kuin myöhästymiseni voisi koskaan ärsyttää häntä, sillä tiedän täsmälleen mikä minua vaivaa ja inhoan tuota heikkouttani.
Tämä on vain yksi niitä päiviä, jolloin en haluaisi mennä lainkaan kotiin.
En ole saanut hankituksi uutta ruokapöytää, eteisen kaappia tai televisiotasoa, jotka katosivat viisi kuukautta sitten muuttomiesten mukana. Ehkä osa minusta toivoo vielä, että nuo täsmälleen samat tavarat palaisivat luokseni ja täyttäisivät tyhjyyden tilassa, joka on nyt vain minun omani.
Ostimme ja remontoimme koko pienen kaksion yhdessä Pasin kanssa. Hän kiusoitteli minua siitä, että usein lankesin sisustustuotteisiin, jotka olisivat värikkyytensä puolesta sopineet paremmin lastenhuoneeseen. Siksi keittiökaakelit ovat keltaisia ja niiden joukossa on pari turkoosia laattaa. Tiedän, että Pasin oli vaikea sietää sitä, etteivät kaikki laatat olleet samanlaisia. Hän suostui siihen rakkaudesta minuun.
Lunastin häneltä asuntomme puolikkaan, kun hän muutti pois. En voinut sietää ajatusta tuon kaiken jättämisestä. Nyt en haluaisi nähdä noita turkooseja laattoja tai ajatella mitä eksäni niistä joskus sanoi.
”Mä olen ihan okei. Kerro nyt mitä sulle kuuluu.” Onnistun ilokseni kuulostamaan aidosti innokkaalta. ”Oletko sä pitkään Suomessa?”
”Seuraava keikka on vasta syksyllä”, Saana kertoo. ”Ajateltiin olla Kain kanssa kesä kokonaan kotimaassa.”
Kahvini on täydellistä ja mustikkamuffinsi suorastaan sulaa kielelleni. En ole tajunnut kuinka kovasti kaipasin Saanaa. Uppoudumme keskusteluun siitä mitä yhteiselle kaveripiirillemme kuuluu. Huomaan pitkästä aikaa aidosti nauttivani olostani. Saanan tytär, kummityttöni Olivia, menee jo yläasteelle. Sovimme, että tapaamme pian niin että Oliviakin on mukana.
”Mä olen todella ilahtunut kuinka rennon oloiselta sä vaikutat tänään”, Saana sanoo äkkiä. Jokin hänen äänensävyssään särähtää korviini. Saana saa asian kuulostamaan siltä kuin se olisi suurikin saavutus.
”Kuinka niin?”
”No, ne tuoreet uutiset.” Saana huiskaisee vähättelevästi kädellään. ”Et ole kertaakaan vielä edes maininnut koko asiasta. Mä olen todella ylpeä susta. Olit alkuvuodesta niin rikkinäisen oloinen, kun lähdin Afrikkaan.”
Kahvikuppi jähmettyy leukani tasalle. ”Mitkä uutiset?”
Saana katsoo minua kuin ei täysin ymmärtäisi kysymystä. ”Tämänpäiväiset”, hän sanoo lopulta epäröiden. Ymmärrys reväyttää hänen silmänsä hetkeksi suuremmiksi. Sitten Saana yrittää selvästi hillitä itsensä. ”Mira, sinuna yrittäisin vain olla miettimättä…”
Mitä en vielä tiedä? Muistan ohimennen, etten ole käynyt somessa koko päivänä. Se on poikkeuksellista. Kuulen Saanan äänen hiipuvan, kun avaan pahaa aavistellen puhelimestani Facebook-sovelluksen. Uutisvirran kärjessä keikkuu vanhan luokkakaverimme Minnan hääkuva. En hermostuisi siitä. Tuttavapariskunta kauppaa asuntoaan. Matkoja, ruokakuvia. Hiljaisuus Saanan suunnassa on niin syvä, että tiedän olevani oikeilla jäljillä. Etusormeni viuhtoo älypuhelimen ruudulla yhä kärsimättömämmin.
”Saana, mitkä uutiset?”
Saana ei vastaa heti. ”Mä olen pahoillani. Luulin, että sä tiesit siitä jo.”
Silloin löydän sen. Sydämeni jysähtää raskaasti, kun näen kuka päivityksen on tehnyt.
Pasi Peuranen jakoi käyttäjän Lilli Holma julkaisun.
Tunnen pulssini yltyvän jyskeen kurkussa saakka. Tuijotan silmiäni uskomatta rakeista mustavalkokuvaa, jota pitelevät ojennetuissa käsissään toisiaan syleilevät mies ja nainen. Vaikka kasvot ovat utuiset, tunnistaisin tuon käden tutut piirteet unissanikin. Minun Pasini. Yhdessä uuden tyttöystävänsä Lillin kanssa.
Meillä on ihania uutisia.
Kuvan oikeassa yläreunassa lukee Naistenklinikka. Pikkuruisten kasvojen profiilin ja selkärangan pystyy erottamaan hämmästyttävän selvästi. Sikiö pitelee jalkojaan ristissä niin että etummainen sääri uppoaa mustaan. Aivojen edessä näkyy vielä tyhjää tilaa, josta Pasin veli vitsailee ylimmässä kommentissa onnittelun lisäksi. Vaikka on vielä kovin pieni, sikiö on minun silmissäni täydellinen ihmistaimi.
Syksyllä meitä on kolme <3
Horjahdan ylös niin rajusti, että olen kumota tuolini. ”Mun täytyy nyt mennä.”
”Mira…”
Saana hipaisee myötätuntoisesti käsivarttani, mutta hädin tuskin huomaan sitä. Minulla on liian kova kiire kiskoa takkia ylleni.
Koko maailmani on romahtamaisillaan yhdestä ainoasta onnellisesta kuvasta.
”Jää vielä hetkeksi.” Saana kuulostaa huolestuneelta. Osaaottavalta, vaikka vauvauutisen pitäisi olla iloinen asia. ”Hei Mira, puhutaan tästä.”
En missään tapauksessa halua puhua koko asiasta. Itku pakottaa kurkussani, mutta silti taistelen sanani ulos. ”Mennään sinne uintireissulle Olivian kanssa. Sori tää… Mun pitää hieman vaan sulatella tätä.”
”Soita mulle.” Saanan ääni on aavistuksen käskevä.
Pakenen ulos kahvilasta. Sataa taas. Viima puskee katua ylös vasten kasvojani.
Kotona murrun. Itken sohvalla kippurassa ja rutistan kaksin käsin limetinvihreää koristetyynyä. Keittiön kaakelit loistavat silmäkulmassani pirteissä sitruunankeltaisen ja turkoosin sävyissä, vaikka yritän olla näkemättä niitä. Toivon, että keittiö olisi kokonaan toinen huone, jonka oven voisin paiskata kiinni. Pasi halusi avokeittiötä, en minä. Sain lohdutuspalkintona valita ne perhanan laatat.
Lilli saa Pasin lapsen. Minä sain pelkkiä keittiön kaakeleita.
Koko ajatus tuntuu sietämättömältä, aivan kuin heidän yhteinen onnensa murhaisi lopullisesti omat unelmani. Lilli sai itselleen täydellisen miehen. Katkeruuteni nostaa sapen maun suuhun. Tiesin, että näin voisi vielä joskus käydä. Pelkäsin tätä hetkeä etukäteen.
En silti ikinä olisi uskonut, että kuulisin tällaisen uutisen näin pian.
Jos olisin kypsä ihminen, peukuttaisin ultraäänikuvaa, voisin jopa onnitella heitä. Mutta minä en ole kypsä. Kiroan Pasin selityksineen alimpaan hornaan. Ei ennen kuin ollaan molemmat valmistuttu. Ei ennen kuin on vakiduuni. Ei ennen kuin löydetään asunto.
Nyt ei ole hyvä aika suunnitella vauvaa, Mira-kulta. Ensi vuonna ehkä.
Miksi Pasi roikotti minua turhassa toivossa niin pitkään? Ja miksi halusin niin kiihkeästi uskoa hänen lopulta myöntyvän? Vasta viime vuosina kuulin hänen suustaan varovaisia vihjauksia, että ehkä ei sittenkään. Suljin niiltä korvani ja hymyilin aina kulkiessani vauvantarvikeliikkeiden ohi. Ehkä mekin kohta.
Tarkistan ultraäänikuvan päivämäärän. Se on otettu vasta pari päivää sitten. Vielä viime viikolla juttelin Pasin kanssa puhelimessa niitä näitä. En käsitä, kuinka voin kohdata hänet tämän uutisen jälkeen. Pasin, joka lopulta sai sanotuksi suoraan ettei koskaan halua hankkia lapsia.
Pasin, jonka jätin vain siksi, että halusin mahdollisuuden tulla äidiksi.
Monennellako viikolla Lilli on nyt? Kahdennellatoista? Sen täytyy olla vahinko. Eihän Pasi koskaan halunnut isäksi.
Tai sitten hän ei vain halunnut isäksi minun kanssani.
Tuoreen ajatuksen vaikutus on niin tyrmäävä, että yhtä hyvin joku olisi voinut paukauttaa lekalla kasvoihini. Mieleeni palautuvat Pasin ärtyneet syytökset painostuksesta, hänen syvä hiljaisuutensa kun edes viittasin asiaan, lopulta kieltäytyminen edes puhumasta koko aiheesta.
Etäännyimme viime syksyn aikana. Joulukuussa tein raskain mielin päätökseni.
Roikuin kyynelehtien hänen kaulassaan, kun olimme jakaneet tavaramme. Vannoin, että pysyisimme aina ystävinä. Hän vakuutti samaa. Olimme tunteneet teini-ikäisistä, emme tienneet muunlaisista suhteista. Paria kuluneen kevään yhden yön juttua lukuun ottamatta en ole koskaan edes rakastellut toista miestä. Tunsin valtavaa syyllisyyttä Pasin jättämisestä, sillä luovuin elämäni miehestä toisenlaisen haaveen tähden. Koko kevään olen märehtinyt teinkö sittenkin virheen.
Pasi vaikutti aidosti surulliselta muuttaessaan pois luotani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna hän suhtautui tilanteeseen yllättävän kevyesti.
Ehkä eromme oli sittenkin hänelle helpotus.
Kaksioni ilma käy tukalaksi hengittää. Harpon parvekkeen ovelle ja nykäisen sen auki. Painan pääni karmiin. Kyyneleet polttelevat suljettujen luomieni alla.
Lilli on ollut samalla työpaikalla Pasin kanssa ainakin kolme vuotta. Muistan, kun näin hänet ensimmäistä kertaa eräissä juhlissa. Minä olin se joka kuiskasi Pasin korvaan, että Lilli vaikutti kivalta. Pasi nyökkäsi ja sanoi, että myös hänen mielestään Lilli on mukava.
Sellainenko, jonka kanssa olisit jos et olisi minun kanssani, kiusoittelin. Ehkä, hän vastasi.
Pelkästä tottumuksestako Pasi sinnitteli suhteessamme? Haluaisin huutaa ja raivota Pasille,
tivata miksi et vain jättänyt minua, kun kerroin niin selvästi millaista tulevaisuutta halusin. Ehkä se helpottaisi edes vähän, mutta erostamme on liian pitkään. Tekisin itsestäni naurettavan. Sitä paitsi minunhan piti olla päässyt hänestä yli.
Olen kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Minulla ei ollut aikaa odottaa loputtomasti. Munasoluni hupenevat tälläkin hetkellä.
Kaikista sanomisistaan huolimatta Pasi oli sittenkin valmis ryhtymään isäksi. Minä olin Pasille väärä nainen, kelvoton hänen lapsensa äidiksi.
Muistojen paino tuntuu yhteisessä kodissamme niin raskaana, etten koe voivani olla siellä enää. Vesisateesta huolimatta lähden juoksulenkille, juoksen ja juoksen, kunnes keuhkoni huutavat armoa ja kitalaessa maistuu rauta. Kun tulen pyyhkeeseen kietoutuneena suihkusta, huomaan, että Saana on soittanut kaksi kertaa ja jättänyt viestin.
Mitkä sulla on fiilikset? Soita, jos haluat jutella.
Lysähdän sohvalle. En halua nousta tästä, en jaksa hakea edes verkkareita ja t-paitaa. Sormeni ovat jo näppäilemässä kysymystä onko se mulkku pettänyt mua ennen eroa, mutta mistäpä Saana voisi tietää? Kännykkä kalahtaa sohvapöydälle. Tunnen olevani tämän tarinan mörkö, joka piti prinssiä vankinaan ennen kuin tämä löysi todellisen prinsessansa.
Ei. Se ei saa olla totta, sen täytyi olla vahinko…
Hittoon Lilli ja Pasi. Kestän heidän onnensa. Toivoisin silti voivani siivota koko asunnon tyhjäksi Pasin muistoista. Keittiön keltaisten ja turkoosien kaakeleiden katsominen aiheuttaa kuvotusta. Käperryn sohvalle aikomuksenani kääntää kylkeni koko näylle.
Silloin huomaan avokeittiön seinällä jotakin poikkeuksellista.
Vielä hetki sitten ulkona satoi, mutta nyt keltaisilla kaakeleilla tanssahtelee valo, jonka lähdettä minun on vaikea hahmottaa. Toisinaan auringonsäteet heijastuvat asuntooni vastapäisen rakennuksen ikkunoiden kautta, mutta tämän valon luonne on erilainen. Kohottaudun istumaan nähdäkseni paremmin. Outo valo on sinertävä, se aaltoilee ja hiipuu välillä näkyvistä. Se tuo elävästi mieleeni kesäisen heijastuksen laiturilla.
En ymmärrä mistä valo tulee.
Se keskittyy jääkaapin yläoven tienoille. Valo kiskoo minua puoleensa. Seison jääkaapin edessä ennen kuin edes ymmärrän mitä teen. Siirrän käteni varovasti kohtaan, jossa valo leikkii. Vaikka kuinka kallistan ylävartaloani, en onnistu peittämään valon lähdettä omalla kehollani. Katselen läikettä kämmenelläni.
Äkkiä koen haistavani lempeän suolaisen merituulen. Tunnen auringonvalon hehkun paljaalla ihollani, joka pisaroi suihkun jäljiltä. Syvän turkoosit aallot huokailevat ympärilläni.
Minut täyttää outo, kiihkeä kaipuu. Meri kutsuu minua. Eikä se ole mikä tahansa meri.
Valo kaikkoaa, kun sormeni osuvat papereihin, jotka on kiinnitetty klipsumagneetilla jääkaapin oveen. Lehdistä revittyjen ruokaohjeiden takana pilkottaa jotakin turkoosia ja valkoista.
Siirrän reseptit syrjään ja poimin käteeni postikortin, jonka olin jo unohtanut. Se on kuva hohtavan valkoisista rakennuksista jyrkän kallion laella. Etualalla on kristillinen kirkko, jonka puolipallon muotoiset kupolit on maalattu koboltinsinisellä. Värikkäiden porttien takana kukkivat lemmenpunaiset pelargoniat. Maan raja, jossa meri suutelee rannan rosoisia kallioita, on yhtä kirkasta turkoosia kuin keittiöni laatat. Meri sen takana tumma, arvoituksellinen, syvä.
Santorini. Pieni Egeanmeren saariryhmä, jonne olen aina haaveillut matkustavani.
Tunnen oloni kiihtyneeksi, kun kiirehdin sohvalle ja avaan kannettavani. Etsiydyn tarjousmatkojen sivulle. Kirjoitan määränpään ja odotan sydän pamppaillen sivun latautumista. Lopulta tarjolla olevat lennot ilmestyvän näkyviin.
Äkkilähtöjä Santorinille on jäljellä enää muutama paikka, pelkkiä reittilentoja.
Hieron kasvojani tietämättä mitä teen. Vilkaisen keittiöön nähdäkseni jälleen läikehtivän valon, mutta se on poissa eikä tarjoa minulle vastauksia. Mitä minä olen tekemässä? En ole koskaan näin impulsiivinen.
Epäröin. Kesälomani alkaa vasta kahden kuukauden kuluttua, eikä minulla oikeastaan olisi edes varaa tähän. Sitä paitsi en ole ikinä ollut yksin ulkomailla ilman lapsuuden perhettäni, hyvää ystävää – tai Pasia.
Unohda Pasi.
En suostu vellomaan itsesäälissä, jäämään näihin huoneisiin, jotka ovat äkkiä käyneet ahtaiksi ja tunkkaisiksi. Valitsen lennot. Majoitusta voin miettiä myöhemmin. Kirjoitan yhteystietoni ja pankkikorttini numerosarjan matkatoimiston varausohjelmaan.
Vatsanpohjassani pyrähtää lentoon perhosparvi. Saana ei kenties ymmärtäisi, että yksin omatoimimatkalle lähteminen on minulle valtava asia. En ole sentään ole lähdössä kriisialueille lääkitsemään pakolaisia kuten hän, vaan turvalliseen välimerelliseen matkakohteeseen.
Silti vielä aamulla en olisi uskonut ryhtyväni tällaiseen.
Minut valtaa äkillinen voiman tunne. En tarvitse kavaljeeria toteuttaakseni unelmiani tai nähdäkseni maailmaa, sillä olen itsenäinen kielitaitoinen nainen. Vaimennan päässäni kuiskivat äänet, jotka supisevat mitä kaikkea kammottavaa voi tapahtua jos matkustaa yksin.
Otan kännykän ja kirjoitan Saanalle pikaisen vastausviestin.
Mun fiilikset on aika innostuneet. Varaan just matkaa Santorinille! Saana vastaa heti: kolme peukkua ja aurinko-emoji. Minun alkaa hymyilyttää. Nyt, nyt se on julistettu maailmalle. En aio enää perääntyä.
Vedän jännittyneenä henkeä, ennen kuin klikkaan tilauksen vahvistavaa nappia.
Aion vastata meren kutsuun.
Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.
Minähän en aio ajatella tällä lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lilliä tai heidän tulevaa yhteistä lastaan.
Rinkkani tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta muiden turistien perässä ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.
Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.
En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.
Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.
Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.
Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.
Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”
Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen koko kerrosta kiertävälle terassille ja annan kätteni levähtää takorautaisella kaiteella. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Hengitän syvään ilmaa, joka tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.
Haistan viettelevän tuoksun. Meren.
Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa vedenpinnan heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus jostakin tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti paljaalle kaulalleni.
Meri kutsui minua, ja tässä minä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.
Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn päädyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä samoin kuin päiväpeitto, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sille varatulle sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä vuoteen keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.
Ojennan käteni kohti käsilaukkua. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.
Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!
Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan heti, ettei se ole totta. Mahtaako täällä olla vielä kahtakymmentäkään astetta? Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.
Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.
Kun olen ohittanut kylän, ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä harvinaisen mineraalipitoisia. Huomaan kyltin, joka ohjaa viinitilalle jonne olen matkalla.
Risteyksen jälkeen olen pian perillä. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.
Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hieman hermostuttaa minua.
Suuntaan viinitilan ravintolaan, jonka terassilta näen ensi kertaa postikortin lupaaman maiseman. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa esiin kännykkääni ottaakseni kuvia. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.
Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu valosta, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Veden raja säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.
Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.
Hätkähdän, kun tarjoilija tulee tervehtimään minua. Valitsen pöydän kaiteen vierestä, liki kalderan reunaa. Tilaan kuuden pikku viinilasillisen maisteluannoksen.
Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.
Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin kohti Pyrgosta. Yritän sulloa sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.
Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.
Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.
Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?
Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.
Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Aurinko pilkistää jälleen. Aavistan, että sen laskusta tulee runollisen kaunis. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.
Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.
”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. Puoliso nyökäyttää päätään. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”
Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”
”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”
”Suomesta.”
”Siellä on mahtaa olla kylmä?”
”On talvisin. Tosin ei enää yhtä usein kuin lapsuudessani, sillä ilmasto on muuttunut.”
”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”
”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä suorastaan läkähtyy!”
”Tässä, ota ota.”
Mies ojentaa peltirasiallista simpukan muotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.
”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Noin kaunis tyttö kuin sinä. Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”
”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.
En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin tai saamaani keksiin, mutta olen liian häkeltynyt tästä yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.
Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi hikeen asti. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.
En halua ajatella vauvoja juuri nyt.
Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.
Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuolella kulkevalle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa kaunis rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu vihertäväksi patinoituneita kelloja.
Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.
Kirkon kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy väkeä juhlavaatteissa. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa pian käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.
Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.
Sydämeni on jähmettynyt kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet selvästi skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja varsinkin siinä, kuinka hän kääntelee hupsusti päätään nykiessään solmiotaan.
Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä ja ilmeensä huutaa minulle eksästäni.
Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en kestä katsella enää hetkeäkään. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.
Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, sormeni juoksemassa hänen hiuksissaan, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.
En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.
Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni koskaan pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.
Hotellihuoneessa vajoan takaisin samaan tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.
Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen heti taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.
He suostuvat, ja kiipeän taksiin.
Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Sillä ei ole minulle merkitystä. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.
Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.
Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta minä katson vain meren selkää ja kohti alkavaa yötä.
Lopulta huomaan, että olen ohittanut rantakadun ravintolat. Rantaviivaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.
Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Näen, että nuotion ympärillä istuu vain nuoria miehiä.
Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.
”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.
He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.
Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”
”Suomesta”, vastaan epäröiden. ”Kiitos, mutta en juo olutta.”
Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.
”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan ja sitten Pariisiin.”
”Sepä mukavaa.”
”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut urheilija sanoo. ”Mikä sinun nimesi on?”
Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat sillä tavoin, ettei tämä varmasti ole ensimmäinen ilta kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.
En haluaisi kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi oikeastaan palata hotellilleni.”
Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.
”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.
Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”
”Tule istumaan tuonne nuotiolle.”
Urheilija nauraa, kun yritän väkisin nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.
”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”
”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”
Mitä nämä nuoret miehet minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi ohuessa kesämekossani.
Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.
Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.
Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää hiljaista kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”
Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.
Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.
Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltään raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.
Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.
”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”
Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.
”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”
Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.
Mies ei edes hievahda iskun voimasta.
Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.
Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.
Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.
Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.
”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”
Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.
Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”
Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.
Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.
”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”
Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.
Yritän vakavoitua, ja saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen syvää inhoa, kun mietin humalaista kolmikkoa, joka vain hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmieni loma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi sattunut ilmestymään kuin tyhjästä täsmälleen oikealla hetkellä.
”Don niin kuin Don Draper?” varmistan vielä. En tajua mitä oikein sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä tuo mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa koko äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.
Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.
”Don Draper, se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”
Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan hieman lisää.
”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. En vieläkään käsitä, kuinka se voi kuulostaa noin syvältä. Mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että tuollaisen äänen syntyminen vaatisi suorastaan tynnyrimäistä rintakehää. Ja vaikka niin olisikin, Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla: aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.
Tai ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.
Don ei kuulosta kovin kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.
Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Hänellä on kihartuva tumma parta, jollaista jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa.
Osaisin helposti kuvitella nuo lainehtivat hiukset pienelle nutturalle, mutta jostakin syystä minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa lainkaan trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.
Don asettaa kätensä rennosti löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei tarkemmin katsottuna ole oikeastaan paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko, jonka kerran ristikkäin kulkevat nyörit roikkuvat solmimattomina, tuo mieleeni ne romantisoidut keskiaikaleffat joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa. Voisin kuvitella, että noin miehet saattoivat pukeutua satoja vuosia sitten.
Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutama uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.
Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän parhaani mukaan olla vilkuilematta Donin vartaloa leuan alapuolelta, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Katsoessani häntä tarkemmin ymmärrän mainiosti miksi roteva ja urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.
Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.
Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Niiden katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.
Panen ohimennen merkille, että aurinko on juuri laskenut. Nuotio on hiipumassa.
”Sinä tulit”, Don sanoo.
Hätkähdän sitä, kuinka pitkään olemme olleet hiljaa. Don astuu pari askelta lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin jotakin maalausta.
Hermostuisin varmasti näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Don ei ole kertaakaan edes vilkaissut vartaloani. Hänen olemuksessaan ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä mehän olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.
Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.
Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti jo aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen kyllä ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin muuten kuin vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.
”Tulen Suomesta, etelärannikolta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”
Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.
Hieron käsivarsiani, joita on alkanut hieman paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin sinä olet kotoisin? Oletko paikallisia?”
”Tämä on kansani.”
Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. Ehkä ammatti ei ole täällä eteläisissä maissa niin tärkeä asia, joten jätän kysymättä. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.
Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.
En voi kuin arvailla onko hän aina näin vähäpuheinen vai eikö hänellä ole juuri nyt kiinnostusta keskusteluun. En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä tekemättä oikeastaan mitään. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten ei voi varmistaa onko hänellä sormusta.
Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”
Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.
Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”
”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”
”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”
Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin nopeasti kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”
”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”
”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”
Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.
”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”
”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”
”Aiotko viipyä kauankin?”
”Sen ajan jonka tarvitsen.”
Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään häntä vain haluttaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.
Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on mahtanut jättää kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan siitä, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt täällä monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.
Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.
Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.
”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”
Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä mielessäni tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.
”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää katseltuaan hetken hytisemistäni. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.
En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.
Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.
Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi tänä pilvisenä päivänä.
Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.
Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.
Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.
Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.
”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.
”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.
Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan jälleen nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.
”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”
”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”
”Meressä.”
Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”
”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”
”Olet siis merimies?”
”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”
”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”
”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.
”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”
Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”
Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”
”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”
Hän hymyilee vaisusti, eikä vastaa mitään.
En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa, vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.
Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.
Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.
Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.
”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.
”Aivan, sinähän palelit.”
Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään, näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä on turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.
Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.
Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”
”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.
Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.
Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.
”Oletko kunnossa?”
Don pitelee yhä minusta kiinni. En oikeastaan haluaisi että hän irrottaa otteensa, sillä hänen käsivartensa vakaus omani alla tuntuu hämillisen hyvältä.
Suoristan selkäni. Kosketus jää polttelemaan ihollani.
”Taisin iskeä jalkateräni kynnykseen. Kerran pyörryin ystäväni kesämökillä, kun tulin nopeasti portaita alas ja jalkani tärähti lattialle väärällä tavalla. Onneksi kukaan ei ehtinyt soittaa ambulanssia.”
Don suo minulle myötätuntoisen hymyn. Katse näyttää mietteliäältä, enkä osaa tulkita sitä.
Miksi ihmeessä kerroin typerän mökkitarinani hänelle? Olen niin huono tässä. Don kutsui minut Atlantikseen ja minua kutkuttaisi yrittää flirttailla, mutta se ei tarkoita sitä että vyöryttäisin hänen päälleen kaikki mieleen tulevat nolot lapsuusmuistoni. Sitä paitsi en vieläkään tiedä onko hän naimisissa. Ehkä Donilla on myös lapsia.
Vaikka olen juuri päättänyt pysyä tyynenä, poskilleni lehahtaa kuuma tunne, kun Donin käsi viivähtää lapaluideni alapuolella ja ohjaa minut oikeaan suuntaan.
En osaa päättää näyttääkö Atlantis sittenkin enemmän yökerholta kuin baarilta. Musiikki on selvästi kreikkalaishenkistä, vaikka kuulostaa oudolta. Katseeni kiertää avarassa salissa. Seinillä on samantyylisiä antiikkisia puolipylväitä kuin sisäänkäynnin vieressä. Niiden välissä on meriaiheisia reliefejä, jotka on maalattu kirkkain sävyin. Läikehtivä turkoosinsininen valo on lähtöisin suurista akvaariomaisista ruuduista. Ne täyttävät pylväiden välisen tilan salin toisella puolella. Ruuduissa uiskentelee värikkäitä Välimeren kaloja, jotka katoavat välillä sinisyyteen.
”Ovatko nuo plasmanäyttöjä?” Astun kiinnostuneena lähemmäs. ”Mieletön resoluutio!”
Pysäytän käteni ennen kuin painan innoissani rasvaisen sormenjäljen näytölle. Ruudun toisella puolella uiskentelee isopäinen kala, jonka muistan paikallisravintoloiden kalatiskeiltä. Se pyrähtää kauemmas aivan kuin olisi nähnyt tuloni.
Don seisoo toisella puolella salia. Hänen kätensä lepäävät pöydän alta vedetyn tuolin selkänojalla.
”Tämä vaikuttaa viihtyisältä paikalta”, sanon kun olen istunut tarjotulle tuolille. Don asettuu minua vastapäätä pyöreän pöydän toiselle puolelle. ”Outoa, etten huomannut sitä aikaisemmin kun kävelin tästä ohi.”
Kehoni alkaa lämmetä, joten riisun villatakkini. Don nojautuu toisella kyynärpäällään pöytään ja hieroo mietteliäänä partaansa. En ehdi keksiä kuinka jatkaisin keskustelua, kun pöytäämme kohti purjehtii määrätietoisesti vaaleahiuksinen pitkä nainen. Hän ei näytä tarjoilijalta.
Donin ryhti suoristuu. Vasta silloin tajuan kunnolla kuinka kookas mies hän on.
Ylvään näköinen nainen pysähtyy pöytämme viereen ja sanoo Donille jotakin luultavasti kreikaksi. Hän ei kuulosta kovin asiakaspalveluhenkiseltä. Jos he puhuvat tämän paikan juomalistasta, he molemmat suhtautuvat siihen varsin kiihkeästi.
Vilkaisen ympärilleni. Jokainen salissa olija on kääntynyt katsomaan meidän pöytäämme.
Naisen kädet ovat puuskassa, kun hänen katseensa laskeutuu täydellisen suoraa nenänvartta pitkin minuun. Toisessa korvassa roikkuu massiivinen hopeinen korvakoru, joka näyttää hummerin sakselta. Hänen katseensa ei ole varsinaisesti vihamielinen, mutta se on selvästi arvosteleva. Siinä on samaa intensiivisyyttä kuin Donilla. Naisella ei ole estoja tarkastella olemustani päästä varpaisiin.
Huomaan toivovani että villatakki olisi yhä harteillani, sillä tunnen itseni hauraaksi tuon hurjan oloisen kreikattaren edessä. Lopulta hänen ilmeensä muuttuu suopeammaksi. Ainakin haluaisin kovasti kuvitella niin.
”Et olisi saanut tuoda häntä tänne”, nainen ilmoittaa tyynesti ennen kuin lipuu pois.
Ilmassa leijaillut jännite tuntuu purkautuvan. Atlantiksen muut asiakkaat syventyvät jälleen keskusteluihinsa.
”Te taidatte tuntea toisenne?”
”Valitettavasti.”
Don vastaa lyhyesti, mutta silti yksi sana tuntuu paljastavan heidän historiansa. Entinen heila, ehkä jopa vaimo? Vilkaisen hänen sormiaan. Ei sormuksia kummassakaan kädessä.
”Joskus nuoruudessamme olimme läheisiä, mutta se on ollut jo pitkään ohi”, Don varmistaa epäilyni. ”Tämä on yhä myös hänen paikkansa.”
”Omistatko osan Atlantiksesta?”
Don nyökkää. ”Viihdyn täällä nykyisin harvemmin, sillä meri pitää minut kiireisenä.”
Luoksemme astelee nuori nainen tarjotin mukanaan. Taidamme saada aperitiivin, vaikka emme vielä ole tilanneet mitään. Tarjoilijamme on suorastaan säkenöivän kaunis. Minulta ei jää huomaamatta, kuinka ilkikurisesti hän vilkaisee Donin suuntaan. Silloin tarjoilijan pyöreisiin poskiin osuu valo eri kulmasta. Näyttää siltä, että hän on koristellut kasvonsa paljeteilla.
Don vastaa huomaavaisesti englanniksi, kun nainen tekee niiaavan liikkeen ja kuiskuttaa hänen korvaansa. ”Ei viiniä tällä kertaa.”
Minä olisin valmis tilaamaan lasin vinkkua tai jopa pullon, mutta tarjoilijatar lähtee yhtä nopeasti kuin aikaisemmin paikalla viivähtänyt ylväs nainen.
Don kohottaa toista snapsilaseista, jotka saimme pöytäämme. ”Terveydeksesi.”
Vastaan maljan kohotukseen. Karvas juoma polttelee kitalaessani ja jättää kielenpäälleni pihkaisen maun. Tunnen oloni heti lämpimämmäksi. Toivon, ettei Don ole huomannut noloa viinillä täytettyä juomapulloani, joka pilkottaa yhä olkalaukustani. Tämä on eteläistä Eurooppaa, paikalliset osaavat juoda sivistyneesti. Tuskin he ovat koskaan kuulleetkaan mistään pussikaljoista.
Muistan amerikkalaisen nuorukaisen oluelta lemahtaneen hengityksen, uhkaavan tilanteen rannalla. En voi uskoa, että se tapahtui vasta hetki sitten. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman Donia. Hetken minua vapisuttaa muukin kuin juomani korkea alkoholipitoisuus.
Siemaisen nopeasti toisen huikan snapsistani.
Lukuun ottamatta muutamaa huuruista yötä opiskeluaikoina en ole ennen ollut näin varomaton. Huomaan sortuvani syyllistämään itseäni vaikka tiedän, ettei ahdistelu ole ahdisteltavan syytä. Kello ei ollut kovin paljon kun olin rannalla, aurinko oli vasta laskemassa. En osannut huolehtia, sillä olin liian kiinni omissa murheissani. Silti minun ei olisi pitänyt poistua valaistulta kadulta yksin ja humalassa.
Don ilmestyi paikalle juuri kriittisellä hetkellä.
Olen siitä hänelle syvästi kiitollinen, mutta olen kiitellyt jo tarpeeksi, joten en aio hokea samaa enää. Enkä oikeasti voi tietää mitä olisi tapahtunut. Ehkä nuo kolme nuorukaista vain kiusasivat minua. Olen vanha akka heihin verrattuna. Vanhapiika suorastaan. Jos olisin elänyt nuoruuttani viitisenkymmentä vuotta sitten, olisin maksanut vanhanpiian veroa yli vuosikymmenen, koska olen luuseri joka ei ole onnistunut hankkimaan itselleen miestä ja lasta.
Mira, älä mieti niitä asioita nyt.
Rannalla sattuneesta välikohtauksesta tiedän varmaksi ainoastaan sen, että olin muutaman hengenvedon päässä siitä että olisin alkanut huutaa minkä keuhkoistani lähtee. Onneksi minun ei tarvinnut ryhtyä siihen.
”Tunnetko olosi jo miellyttävämmäksi?”
Donin kysymys kohottaa lämpöäni entisestään. Uskon, että voisin kuunnella tuollaista ääntä helposti pienen ikuisuuden, vaikka hän lukisi pelkästään pörssiuutisia.
”Sinun pitäisi vähintään spiikata elokuvatrailereita”, minulta livahtaa.
Tunnen kasvojani kuumottavan, kun Don katsoo minua yllättyneen näköisenä. Hän vaikuttaa jälleen pohtivan tarkasti sanojani aivan kuin yrittäisi lukea sopivaa vastausta piirteistäni.
”Tarkoitan sitä, että sinulla on miellyttävän kuuloinen ääni.”
Donin hymy levenee ennen kuin hän tyhjentää lasinsa. Mietin onko hän aina näin vähäpuheinen. Ehkä se johtuu minusta tai vieraasta kielestä, sillä juuri äsken häneltä ei näyttänyt puuttuvan sanottavaa vaalealle kreikattarelle.
Katseeni valuu tahdostani riippumatta hänen kyynärpäistä asti paljaisiin käsivarsiinsa, joiden pinnalla kulkevat suonet saatan erottaa selvästi. Hänen ranteensa ovat varmasti kolminkertaisesti yhtä paksut kuin omani. Nyt hän hieroo vasemmalla etusormellaan rystysiään, eikä vaikuta huomaavan katseeni harhailemista.
Atlantikseen saapumisemme jälkeen Don on vaikuttanut hajamieliseltä. Kumma kyllä, minulla ei ole tarvetta pitää keskustelua väkisin yllä. Kaunis nuori tarjoilija tulee korjaamaan tyhjentyneet lasimme ja sanoo ohimennen jotakin kujertavalla äänellään. Don ei vaikuta edes huomaavan.
Tarjoilija ei pane pahakseen. Katson hetken hänen loittonemistaan.
Vihreään vivahtava tumma mekko valuu kaunottaren nilkkojen yli ja peittää laahusmaisesti hänen jalkansa. Huomaan kadehtivani hänen kurvejaan. Tiedän, että minullakin on kaunis uuma, mutta olen tänä keväänä viettänyt leffailtoja niin usein kaksin suklaakinuskijäätelöpaketin kanssa, etten ole varma näkyykö se enää kunnolla.
”Luin oppaasta, että täällä voi harrastaa helppoa patikointia. Pidän kävelemisestä. Harrastatko sinä aktiivisesti jotakin urheilulajia?” kysyn rikkoakseni hiljaisuuden, joka ei ole ollut mielestäni epämiellyttävä. Haluan vain tekosyyn kuulla hänen jälleen puhuvan.
”En juurikaan”, Don vastaa hämmästyksekseni. ”Olen aina näyttänyt tältä, jos sitä tarkoitat.”
”Ainako! Ei ole totta! Älä viitsi olla noin vaatimaton. Tuolta näyttäminen on varmasti…”
Vaatinut mielettömästi työtä, ajattelen, mutta nielaisen lauseeni lopun. Hyvänen aika, mitä minä teen? Olen itse juuri selvinnyt ahdistelusta ja nyt en muka voi pitää tällaisia ajatuksia omana tietonani. Don ei ole millään lailla yrittänyt flirttailla vielä kertaakaan. Sormuksien puute ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi jo joku. Olen varmasti tulkinnut hänet väärin.
Samassa oivallan, että meren tuoksu joka meitä on ympäröinyt saapumisestamme asti on lähtöisin hänestä. Luultavasti hänen partavedestään.
Asettelen kasvoilleni tyynen hymyn. ”Näytät urheilulliselta. Sitä minä tarkoitin.”
”Työssäni tulen tehneeksi paljon… ruumiillisesti raskaitakin töitä.”
”Oma työni on lähes pelkkää istumista. Missä muuten majoitut täällä?”
Don epäröi selvästi. ”Tulen saarella.”
”En ole tainnut törmätä sellaiseen hotelliin vielä.”
Äkkiä olen varma, että Don on varattu. En sitä paitsi oikeastaan tiedä mitä hänestä haluan.
Kuinka kauan olemme istuneet täällä? Olenko vain röyhkeästi tuijottanut häntä? Vilkaisen älypuhelimen ruutua ja huomaan, että kello on yli puolenyön.
Saanalta on tullut viesti. Avaan sen ennen kuin tulen ajatelleeksi, että se on epäkohteliasta.
”Anteeksi, eräs ystäväni kyselee minusta”, pahoittelen Donille. ”Hän on hieman ylihuolehtivainen.”
Miten menee? Oletko kohdannut ketään komistusta ;)
Voi kuule. En voi hillitä itseäni, kun sormeni jo näppäilevät vastausta. Vastaan epämääräisen arvoituksellisesti, sillä tätä iltaa ei mitenkään voi mahduttaa yhteen tekstiviestiin.
”Täällä ei ole lainkaan verkkoa”, huomaan kun yritän lähettää viestiäni. ”Omituista.”
Don suoristautuu ja vetää kätensä pöydältä. ”Hän on oikeassa.”
En ymmärrä mihin hän viittaa. Sujautan kännykän takaisin laukkuuni.
”En olisi saanut tuoda sinua tänne. Olemme viipyneet täällä jo liian pitkään.”
Don tarkoitti siis ylvästä naista, joka ensimmäisenä viivähti pöytämme ääressä. Ehkä heidän välinsä eivät olekaan niin tyynet kuin Don antoi ymmärtää, tai mahdollisesti hän ei halua viipyä eksänsä hallinnoimassa paikassa tämän pidempään.
Ja minä kun toivoin, että tämä ilta olisi vasta alkamassa. Don kuitenkin nousee pöydästä.
Kokoan tavarani ja seuraan hänen perässään. Vilkaisen vielä viimeisen kerran tilaa ympärillämme. Aion painaa sijainnin mieleeni, jotta voin palata myöhemmin ja suositella sitä kavereilleni. Juuri tällaisia paikallisia paikkoja joita ei ole mainittu matkaoppaissa on kaikista palkitsevinta löytää. Tunnen itseni melkein maailmanmatkaajaksi, vaikka vierailuni Atlantiksessa jäi tällä kertaa lyhyeksi.
Ulko-ovella yritän varoa kynnystä, mutta silti teen sen taas.
Aivan kuin porras kasvaisi suoraan jalkani eteen. Se saa minut jälleen horjahtamaan. Tällä kertaa en tarvitse herrasmiestä pelastamaan itseäni, vaan nappaan karmeista kiinni. Korvissani humahtaa, tunnen jälleen huimausta. Se saattaa olla snapsi tai santorinilainen valkoviini, jota nautin aikaisemmin yksinäni rannalla. Tämän saaren mineraalit eivät ehkä ole hyväksi minulle.
Minun olisi luultavasti parasta mennä nukkumaan.
Pian olemme jälleen rantakadulla, jolta Don ohjaa minut sisämaan suuntaan. Tien toisella puolella on jättömaata, jota tuijottavat valkoiset huvilat uima-altaineen. Risteävällä kadulla huomaan jälleen baareja ja ravintoloita sekä vähäistä liikennettä. Muutamassa viikossa tämäkin paikka kuhisee elämää, kun turistit palaavat hiljaisemman talvikauden jälkeen.
Tajuan, että emme maksaneet mitään juomistamme tai muistaneet tarjoilijatarta juomarahalla. En tullut edes ajatelleeksi. Toisaalta, jos Don kerran omistaa osuuden Atlantiksesta…
Kuin tilauksesta luoksemme lipuu taksi. Se on luultavasti jättänyt muista kylistä palaavia illanviettäjiä johonkin Perissan hotelleista ja etsii toiveikkaana uutta keikkaa.
”Veisitkö minut Pyrgokseen?” huikkaan kuskille, joka rullaa ikkunan auki.
”Ei ongelmaa. Hyppää kyytiin.”
Don seisoo kauempana ja hymyilee katsoen minua noilla ihmeellisillä vedenvärisillä silmillään. En vieläkään tiedä, tarkoittaako tuo katse mitään sellaista kuin huomaan äkkiä toivovani.
Ujouden puuska yllättää minut pahimmalla mahdollisella hetkellä. Odotan Donin sanovan jotakin, edes pienen vihjeen, jotta tietäisin miksi hän viihtyi näin pitkään seurassani. Ei minusta kerta kaikkiaan ole pyytämään ulos tuollaista miestä. Olisi pitänyt sittenkin udella onko hän varattu. Järkevämpi Mira muistuttaa, että olen täällä sitä paitsi ainoastaan kaksi viikkoa.
”Tämä ilta muuttui oikein mukavaksi.” Se on parasta mihin pystyn. Ehkä muutaman viinilasillisen jälkeen tämä olisi sujunut paremmin, mutta nyt tunnen itseni suorastaan punastelevaksi tyttöseksi.
Don leiskauttaa arvoituksellisen hymyn. ”Miellyttäviä unia, Mira.”
Se on ensimmäinen kerta, kun hän lausuu nimeni. Tiedän heti haluavani kuulla sen noilta huulilta uudestaan. Taksikuski on käymässä kärsimättömäksi. Avaan oven takapenkille, jotta kyytini ei kaasuttaisi saman tien tiehensä jos vielä emmin tässä tien poskessa.
Kun käännän kasvoni lausuakseni hyvästit ja toivottaakseni öitä, Don on poissa. Hän on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Nuuhkin tuulta, mutta en pysty enää haistamaan edes hänen partavetensä merellistä tuoksua. Aivan kuin hän olisi ollut pelkkä aave.
Se kai siitä sitten. Nousen taksiin, joka heittää minut Pyrgokseen majapaikkaani.
Hoidan iltatoimet ja käperryn peiton alle. En voi väittää ettenkö olisi pettynyt. Ainakin Don teki minulle sen palveluksen, että onnistuin lähes unohtamaan ne kolme amerikkalaista idioottia. Silmissäni nuorukaiset näyttävät äkkiä lapsilta jotka menivät liian pitkälle, vaikka muistan yhä kuinka uhkaavalta tilanne tuntui.
En halua ajatella koko tapausta enää.
Menin rannalle, koska kohtalo halusi heittää yhdeksi illaksi tielleni kiehtovan muukalaisen. Niihin ajatuksiin nukahdan.
Unessani kuljen yksin loputtomalla rannalla. On hetki ennen sarastusta. Meri pauhaa kuin kuohuisi kaikkialla ympärilläni. Hiekanmuruset ovat mustia, paljon mustempia kuin Perissan asvaltinharmaalla laavakivirannalla. Odotan. Käännän katseeni kohti ulapalla kiitäviä vaahtopäitä. Tunnen myrskyn nousevan, suolaiset tuulet kuljettavat usvanhienoja pisaroita kasvoilleni. Punertavat hiukseni piiskautuvat paljaita käsivarsia vasten.
Muistan, että vielä aamulla kaipasin jotakuta jota joskus rakastin.
En pysty palauttamaan hänen kasvojaan mieleeni enää.
Kaukaisten aaltojen kuohut saavat selkeämpiä muotoja. Ulapalta minua kohti laukkaa neljä kookasta hevosta, suurempia ja tuuheaharjaisempia kuin olen nähnyt milloinkaan ennen. Hetkeä ennen kuin murskautuisivat rannan kareihin hevoset taivuttavat kaartuvat kaulansa kohti syvyyksiä. Ne hukkuvat pärskähtävän aallon alle.
Meri jysähtää voimalla mustaa kiveä vasten. Tunnen törmäyksen äänen keuhkoissani. Vaikka myrsky on yltymässä, en pelkää tummaa pohjatonta vettä, kasvavia aaltoja. Meri kutsui minut tänne ja vastasin sen pyyntöön.
Aallot väistyvät, kun syvyyksistä astuu alaston mies.
Hän jää seisomaan etäälle. Lihaksikas rintakehä kohoilee rauhalliseen tahtiin, aivan kuin hän hengittäisi pelkästään näön vuoksi. Tuuli ei ruoski hänen märkiä kiharoitaan samalla tavoin kuin hiuksiani. Mies näyttää luonnottoman kookkaalta siihen nähden kuinka lähellä hän seisoo. Saatan erottaa selvästi jokaisen yksityiskohdan hänen vartalostaan – vatsan lihasten muodot, väkevät käsivarret, jopa kihartuvat ihokarvat hänen leveässä rinnassaan.
Minä, pohjolan punahiuksinen neito, hymyilen hänelle.
Tuntemattomasta lähteestä tulviva valo peittää hänen piirteensä tuuhean parran yläpuolella. Silti tiedän vaistonvaraisella varmuudella, että tunnen tuon miehen.
Hän kohottaa kätensä minua kohti. Se on kutsu, ehdotus.
Tiedän, että hänen äänensä riittäisi kantamaan myrskyn yli, mutta silti hän pysyy vaiti. Luen viestin hänen eleestään. Me molemmat tiedämme, että tulkitsen sen oikein.
Me tapaamme vielä.
Herään rauhattomasta unesta. Olen puolittain ulkona satiiniyöasustani, ja huomaan piehtaroineeni lakanat yön aikana sekaiseksi mytyksi. Kurotan janoissani kohti yöpöydälle varamaani vesilasia. Tunnustelen oloani hetken, mutten usko olevani krapulainen.
Yritän palata uneni mystiseen tunnelmaan, mutta suljettuani silmäni joudun pettymään. Tahtoni pakottamana meri ei enää palaa yhtä väkevänä kuin öisissä houreissani, jotka tuntuivat ihmeellisen todellisilta. Unessa olin varma ja voimakas. Mietin aalloissa seissyttä alastonta miestä. Häntä ajatellessani tunnen oloni…
No, aika himokkaaksi.
Minulle on taatusti tulossa ovulaatio. Tiedän täsmälleen, miksi kroppaani kihelmöi juuri tällä tavalla, sillä muistan kiertoni ulkoa. Siitä lähtien kun täytin kolmekymmentäviisi merkitsin kalenteriin jokaisen päivän, joka olisi otollinen uuden elämän alkamiselle. Turhaan.
Donin kasvot palaavat mieleeni, hänen selittämätön ilmestymisensä, keskustelumme. Baari nimeltä Atlantis.
Yritän googlettaa paikan, mutten löydä verkkosivuja tai muita mainintoja. Sitä ei ole merkitty myöskään Perissan karttaan. En ottanut edes valokuvia, vaikka yleensä olen kuvannut matkoilla kaikki paikat, joissa kävimme Pasin kanssa syömässä tai juhlimassa.
Viimeisen kerran kun matkustimme yhdessä menimme Roomaan.
Toivoin kiihkeästi, että yhteinen lapsemme saisi alkunsa varaamassamme hotellihuoneessa, jossa oli raskaat viininpunaiset verhot, pylvässänky ja pieni kylpyamme, johon sullouduimme yhdessä. Nyt ymmärrän, että koko matka oli vain surkea yritys elvyttää pystyyn kuoleva parisuhteemme.
Donin kasvot leijuvat mielessäni. Mitähän hän mahtaa tehdä juuri nyt?
Hän mainitsi majoittuvansa Tulen saarella. En löytänyt öisellä taksimatkalla kännykkää hiplatessani sen nimistä tai nimeen viittaavaa hotellia Santorinilta. Olen hirveä stalkkeri. Varmasti hän viettää nyt aikaansa lastensa ja avopuolisonsa kanssa. Silti en voi olla ajattelematta, että ehkä ei sittenkään…
Kuljeskelen koko päivän Pyrgoksessa. En oikeastaan haluaisi myöntää itselleni, että teen sen koska haluaisin Donin löytävän minut. Kerroin asuvani täällä.
Seuraavana päivänä palaan Perissaan, vaikka ajatus rannalla sattuneesta välikohtauksesta vaivaa minua. En halua törmätä minua ahdistelleeseen kolmikkoon enää ikinä.
Makaan laavahiekkarannalla aurinkotuolissa viltti jalkojeni päällä ja lipitän drinkkiä katsellen merta, joka vaikuttaa levolliselta. Pääni kääntyy jokaisen tummahiuksisen ja leveäharteisen miehen suuntaan, mutta pettymyksekseni yksikään heistä ei ole Don. Näkisin hänet mielelläni vaikka edes jonkun naisen seurassa läheisissä väleissä, jotta voisin lakata piinaamasta itseäni ajatuksilla hänestä.
En myöskään löydä kujaa, jolla Atlantis sijaitsi.
Heidän on täytynyt poistaa baarin ulko-oven yläpuolella loistanut neonvalokyltti ja antiikkiset pylväsjäljitelmät. Ehkä Don ja hänen eksänsä puhuivat niin kiihkeästi paikan sulkemisesta. On suuri sääli, jos olin Atlantiksessa sen viimeisenä iltana.
En löydä Donia seuraavanakaan päivänä, kun siirryn toiselle mustalle rannalle Kamari Beachin puolelle.
Ehkä minun olisi parasta vain unohtaa hänet.
Loppuviikosta Santorinin sää alkaa muistuttaa enemmän sitä mitä toivoin. Toisen lomaviikkoni alussa otan aamuvarhaisella bussin Thiraan, sillä olen päättänyt patikoida sieltä kalderan reunaa saaren pohjoiskärjessä sijaitsevaan Oian kaupunkiin.
Patikkareitti ei tarjoa suuria haasteita, mutta maisemat ovat upeat. Ilmassa leijailee tutun oloinen tuoksu, mutten erota mistä kasvista se on lähtöisin. Oiassa istun ravintolan terassilla ja luen matkaopastani. Saan tietää, että tämä kaupunki on tunnettu vampyyreistaan.
Minua hymyilyttää. Ehkä Don olikin vampyyri. Hänhän ilmestyi vasta auringonlaskun jälkeen, enkä ole kertaakaan nähnyt häntä päivänvalossa.
Oia on vähintään yhtä soma kuin Thira, ellei jopa viehättävämpi. Laskeudun rantaan vievää tietä, jota vaeltaa aasikaravaani ylös ja alas turisteja kuljettaen. Alhaalta löytyy rauhallinen satama. Täältä kai lähtevät alukset, jotka vievät väkeä Santorinin toiselle asutulle saarelle Thirasíalle.
Riisun kenkäni ja astun kivisellä rannalla veteen. Egeanmeri tuntuu viileältä, melkein kuin järvivesi juhannuksena. Aallot heittävät kirkkaita heijastuksia iholleni. Nappaan siitä kuvan.
Meri nuolee tuttavallisesti nilkkojani ja kiertyy aaltojen tahdissa jalkojeni ympärille. Lämpimämpi virtaus koskettaa minua.
Äkkiä minulle tulee tunne, ettei meri haluaisi irrottaa otettaan minusta.
Peräännyn nopeasti rannalle. Turkoosi veden pyörre näyttää hetken valolta, joka läikehti keittiöni kaakeleilla. Haparoin kännykän ottaakseni kuvan, mutta kun saan kamerasovelluksen auki valo on hiipunut pois.
Vilkaisen ympärilleni. Lähistöllä on alus, jonka pohja on maalattu lähes samalla värillä. Pelkkä heijastus.
Melkein unohdan koko jutun, kun taivallan kalderan huipulle satamasta nousevaa jyrkkää tietä. Olen yltä päältä hiessä päästessäni takaisin Oian valkeiden rakennusten reunustamille kaduille. Hakeudun ensimmäiselle mukavalta näyttävälle terassille, josta on näkymä merelle.
En ole ainoa, jonka loma on muuttunut hetkeksi urheilusuoritukseksi.
Samalle terassille ilmestyy espanjaa puhuva pariskunta. Nainen pysyttelee ovensuussa vilkuillen taakseen portaikkoon. Mies käy kiertämässä terassin ja kysyy tarjoilijalta jotakin. Tarjoilija kantaa esiin syöttötuolin samalla hetkellä, kun mies ja nainen nostavat vaivalloisesti lastenvaunut ylös terassille. He tuskin odottivat lomakohteeltaan tällaista määrää portaita. Utelias vauva katselee ympärilleen isänsä kantorepusta. Vanhempien ilmeet ovat kireät, kun tarjoilija tuo ruokalistat. Nainen taputtelee nenäliinalla hikeä kasvoiltaan, kun mies asettaa vauvan vaunuihin. Pienokainen ei halua olla siellä vaan alkaa tuhertaa itkua.
Pariskunta tuo mieleeni äitini puheet. Hän on viime aikoina kertonut paljon tarinoita siitä kuinka vaikea minun, nuorimmaisen, vauvaikä oli hänelle, ja ettei lasten saaminen pelkkää auvoa ole. Tiedän, että äiti yrittää vain löytää tapoja lohduttaa rakasta tytärtään, mutta hänen puheensa lastenkasvatuksen vaikeuksista, riittämättömyyden tunteista ja ajoittaisesta turhautumisesta tekevät minut lähinnä surulliseksi.
Pasi ei kai koskaan käsittänyt kuinka tyhjältä sylini tuntui.
Sitä on vaikea kuvata edes itselleen. En ole ikinä ajatellut, että lapsen kanssa elämäni olisi yhtä ruusunpunaisissa pilvenhattaroissa tanssimista. Silti sisälläni kytee sanaton tarve, vaisto haluta äidiksi. Tahto suojella sitä pientä kaikkea maailman pahuutta vastaan, tahto asettaa toisen ihmisen onni oman onneni edelle. Se on ollut vuosia kuume joka minua riivaa, aaltoileva tunne joka ei koskaan jätä rauhaan. Järkeni voi selittää minulle mitä tahansa, yrittää sopeutua ja sopeutuukin, mutten tiedä jättääkö tämä sisäinen kaipaus minua koskaan.
Alan nieleskellä, kun espanjalainen äiti nostaa lapsensa rinnalleen. Pysyn paikoillani ja juon virvoitusjuomani loppuun. En voi paeta tätä ikuisesti. En tarvitse lasta ollakseni nainen. Ja tuskin maailma varsinaisesti lisää ihmisiä kaipaa.
Tiedän sen. Silti haluan lapsen.
En koskaan kuvitellut, että vielä 38-vuotiaana olisin yksin ilman perhettä. Olen aina ollut hyvä suunnittelemaan tulevaisuuttani, mutta tätä vastentahtoista lapsettomuutta en koe voivani hallita.
Linja-autoasemalla nappaan katukojusta gyroksen, joka on viritelmä pitaleipää, lihasuikaleita ja ranskalaisia perunoita. Illan toiseksi viimeinen bussi on tupaten täynnä. Vedän helpottuneena henkeä harpatessani kyydistä pysäkilläni.
Makoilen hotellihuoneen leveällä parisängyllä ja selaan matkakuviani. Somelakkoni on pitänyt, enkä ole käynyt Facebookissakaan pitkiin aikoihin. Nyt minulla on kuitenkin kokoelma upeita matkakuvia, jotka haluan näyttää Saanalle ja muille ystävilleni.
Lähes jokaisessa kuvassani näkyy meri. Tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan sitä Suomessa.
Kun saan parhaat kuvani ladattua, saan heti pari tykkäystä. Hymyilen sille, että monet kavereistani ovat ihmeissään kun eivät ole kuulleet matkastani etukäteen mitään. Vaihdan profiilikuvakseni kuvan, jonka otin aikaisemmin päivällä satamassa kahlatessani ensimmäistä kertaa meressä tällä reissulla. Olkoonkin, että se on kliseinen varvaskuva.
Olen hyvällä tuulella, joten korkkaan lähikaupasta ostamani oluen. Rullaan uutisvirtaa alaspäin ja lueskelen mitä ystäväni ovat puuhanneet. Pasin ja Lillin ultra-äänikuva keikkuu edelleen näkyvissä. Noin tsiljoona tykkäystä, tietysti. Tulen hieman mustasukkaiseksi, kun näen ketkä yhteisistä kavereistamme ovat onnitelleet heitä. Suurinta osaa peukuttajista en tunne, sillä tämä on edelleen Lillin julkaisu.
Hanne, jonka me molemmat Pasin kanssa tunnemme lukiosta, on tykännyt.
Ihania uutisia! <3 Koskas on häät?
Sydämeni alkaa rummuttaa. Pasi Peuranen vastasi. 2 vastausta. 5 tuntia sitten.
Minun ei pitäisi. Minun ei todellakaan pitäisi, minun ei pitäisi välittää, minun ei… Minun on pakko näpätä vastaus auki.
Pasi Peuranen: Elokuun lopulla :)
Hanne Juslin os. Viita: Voi teitä mussukoita, onnea ihan superisti!!!!
Tuijotan turtana älypuhelimeni ruutua. Olut valuu päiväpeitteelle ja kerryttää kunnon lammikon ennen kuin ymmärrän nostaa käteni. Kiroan niin kovaan ääneen, että sen täytyy kuulua vastaanottoon saakka. Pyyhin peitettä nenäliinalla ja hoen taukoamattomana virtana rumia sanoja, kunnes painan kasvoni tyynyyn ja huudan ääneen. Ei, ei, ei saatana, ei. Miksi Lilli saa kaiken mitä minä en koskaan saanut? Olenko todella kauhea akka, josta Pasi vain odotti pääsevänsä eroon? Miksi hänellä ei ollut rohkeutta erota minusta itse?
Huutoni muuttuu tukkoiseksi nyyhkimiseksi. Vihaan Hannea siksi, että hän kysyi. Eikö se idiootti tajua ettei kyseessä ole minä, vaan joku uusi nainen? Minun on helpompi raivota mielessäni hänelle kuin Pasille.
Pasi. Muistan hänen silmiensä siniharmaan sävyn, hymykuopat poskissa. Minusta tuntui niin turvalliselta olla hänen kanssaan, helpolta ja mutkattomalta. Pasiin saattoi luottaa. Hän oli aina ajoissa, teki ne asiat joista oli sovittu. Pasi oli vastuuntuntoinen ja vakaa. Juuri sellainen mies, jonka olisin halunnut lasteni isäksi. Meille sanottiin usein, kuinka hyvä pari olimme.
Kun sain tietää Lillin raskaudesta, ensijärkytyksen jälkeen oli helppo taipua ajattelemaan että se oli ollut pelkkä vahinko. Pasi kantaisi vastuunsa kuten teki aina, pitäisi heistä huolta.
Mutta häät…
Pasi sanoi, ettei avioliitto instituutiona ollut hänelle tärkeä. Eikö sekään ollut totta, vaan vika oli jälleen minussa? Ehkä olen todella ihmissaasta. En ansainnut häntä tai hänen rakkauttaan, ja Pasi oli liian hyvä kertoakseen siitä minulle.
Alan välittömästi panikoida siitä, että saan kutsun häihin. Kuinka kestäisin?
Kuluu pitkään, kunnes saan itseni jälleen toimintakykyiseksi. En voi sietää sitä, että Pasilla on yhä näin suuri valta minuun. Haalin yöpöydältä syliini esitteet, joita olen kerännyt Thirasta ja Oiasta lomapäivieni aikana. En aio maata huoneessani märehtimässä. Päällimmäisessä esitteessä kerrotaan puolen päivän laivamatkoista Santorinin ympäristössä. Se kelpaa. Varaan itselleni retken yrityksen nettisivuilta edes tarkistamatta kohteita, joihin laiva seilaa. Pakkaan reppuuni bikinit, aurinkorasvaa, aivan sama, en välitä.
Pyöriskelen tuskastuneena lakanoissani aamuyöhön asti. Kello viiden maissa olen varma, että olen onnistunut aivan itse tuhoamaan täydellisesti koko loppuelämäni.
Aamulla juoksen kilpaa turisteja kantavien aasien kanssa kalderan reunalta alas satamaan, josta alukseni lähtee. Minun olisi pitänyt tajuta tulla tänne köysirataa pitkin. Pääni kääntyilee puolelta toiselle etsiessäni oikeaa laivaa. Se näyttää silmiini hieman vanhanaikaiselta. En ole varma, odottiko henkilökunta vain minua. Ojennan lippuni jota kansimies tuskin vilkaisee, kun jo kiirehtii irrottamaan köysiä. Istun pienen eläkeläisryhmän viereen.
Huomaan joukon parikymppisiä nuoria naisia, jotka ovat selvästi amerikkalaisia. Pelkään hetken, että ahdistelijani saattavat olla samalla laivalla. Kolmikkoa ei näy. Heillä tuskin on mitään tekemistä noiden naisten kanssa.
Ajatukset tuntuvat valvomisen jälkeen tahmeilta, ja oikeasti minun tekisi mieli vain nukkua. Otan velvollisuudentunnosta pari kuvaa, kun laiva irtautuu satamasta. Kaldera näyttää kauniilta mereltä katsottuna. Seilaamme Santorinin saarten välissä. En jaksa välittää minne olemme menossa. Haen itselleni laimean oluen, joka kuuluu matkan hintaan. Olen hädin tuskin siemaissut muovituopistani, kun kuulutus kertoo meidän pysähtyvän pian tuliperäiselle Néa Kaménille. Aikaa on puolitoista tuntia ja meillä on opas.
Laahaudun laavan muodostamissa kuumaisemissa muun ryhmän perässä. Hörpin vesipullostani. Taivas on vihdoin täysin pilvetön, lämmössä on lupaus kesähelteistä. Ihailen nuorta opastamme, joka on varmasti ehtinyt tehdä tämän reissun sadasti, mutta jaksaa silti innostua maan alta puskevista rikkihuuruista. Nojaudun vuorollani kuuliaisesti nuuhkaisemaan pohjattomalta vaikuttavaa pientä monttua, jonka reunat ovat haaleankeltaisen tahnan peitossa. Sen sisäpuolelta purkautuva höyry haisee mädiltä kananmunilta.
Laivalla ehdin jo toivoa, että palaamme satamaan ja pääsen nukkumaan kunnon sänkyyn. Sitten kuulutus ilmoittaa, että seuraava aktiviteetti on uinti kuumilla lähteillä. Amerikkalaisnuoret muodostavat heti uikkareidenvaihtojonon vessan oven eteen.
Minulla olisi kyllä bikinit. Kuumat lähteet kuulostavat oikeastaan houkuttelevilta.
Hakeudun syrjemmälle muista turisteista ja venkoilen kesämekkoni alla itseni bikineihin. Olisi pitänyt sovittaa niitä jo Suomessa, sillä tiedostan tuskallisen kirkkaasti lihoneeni. Bikinien alareuna painaa syvät urat pakaroihini. Yritän nyhtää kangasta alemmas peittääkseni koko takamukseni, mutta leikkaus ei anna myöten.
Nuoret amerikkalaisnaiset näyttävät omissa uimavarusteissaan täydellisiltä. Varmasti myös heidän munasolunsa ovat elinvoimaisia ja virheettömiä. Ehkä heillä on ollut varaa pakastaa muutama, jotta he voisivat hurvitella huoleti vielä vähintään vuosikymmenen.
Tunnen itseni vanhaksi ja kankeaksi, kun pudottaudun heidän perässään tikkailta mereen. Kylmyys saa minut sihahtamaan. Tämä todella on kuin mökillä juhannuksena. Laiva ei ole ankkuroitunut rantaan, joten meidän täytyy uida sinne päästäksemme kuumille lähteille. Alan tosissani pelätä, että saan krampin koska vesi on niin viileää. Eikö missään jaettu kellukkeita? Voisin ihan hyvin hukkua tänne, eikä kukaan huomaisi.
Rannassa on pieni valkea kirkko. Vesi ei näytä turkoosilta vaan mutaiselta. Amerikkalaiset kirmaavat ja kiljahtelevat kauempana rannasta. Heidän lisäkseen uimasille on uskaltautunut vain muutama turisti.
Etsittyäni jonkin aikaa kuvittelen tuntevani ihoani vasten lämpimän muljahduksen. Jos tämä on yksi kuuluisista kuumista lähteistä, se ei tee minuun vaikutusta. Lilluskelen lämpimässä kohdassa ja katselen kauemmas rannasta ankkuroituja purjeveneitä.
Veden virtaus kylmenee yllättäen. Se saa minut harkitsemaan uimista takaisin laivalle. Liikahdan. Silloin virta kiepauttaa lämpimän veden koko kehoni ympärille, varpaisiin saakka. Kuuma tuulahdus sipaisee selkääni lapaluiden tienoilta.
Käänny.
Ja minä käännyn suoraan häntä kohti aivan kuin hän olisi puhutellut minua.
Mustalla kalliolla seisoo leveäharteinen hahmo, jonka tunnistan jo ennen kuin katseeni kohoaa hänen kasvoihinsa. Donilla on yllään samat vaatteet, jotka hänellä oli tavatessamme ensimmäistä kertaa Perissan rannalla. Hän ei hymyile tai kohota kättään tervehdykseen, vaikka selvästi tunnistaa minut. Tuuli liikuttelee hänen tummia auringon raidoittamia kiharoitaan.
Don ei vilkaisekaan täydellisten amerikkalaiskaunotarten suuntaan. Vaikka hän seisoo kaukana, kuvittelen erottavani hänen silmiensä värin. Tänään syvä sininen häivähtää turkoosiin, kuten saaren edustalla kimmeltävä meri.
Nousen kuumasta lähteestä jaloilleni. Vesi ulottuu tuskin reisieni puoliväliin, sillä ranta on matala. En ajattele hetkeäkään vartaloni vikoja, vaikka kohtaan hänen intensiivisen katseensa lähestulkoon alasti. Unohdan kokonaan kylmyyden. Silti tunnen yhä selvästi meren, joka hengittää omaan tahtiinsa säärteni ympärillä.
Silloin oivallan, että Don tarkoitti Néa Kaménia kertoessaan asuvansa Tulen saarella. Ehkä joku noista purjeveneistä rannan lähistöllä on hänen.
Donin olemus vetää minua puoleensa aivan kuin välillämme olisi näkymätön side, joka on tihenemässä. Silti en voi liikkua.
Hetkessä olen unohtanut kaiken mitä vielä aamulla murehdin.
Jokin ylpeä ja uljas osa minusta kohottaa päätään, enkä ole varma, olenko kokenut itseäni sillä tavoin koskaan ennen. Hänen katseensa tuntuu kuorivan sen esiin. Tämä heräävä alkukantainen voima sisälläni on yhtä hurja kuin meri. Minä en matele. Minä valloitan, vaikka tunnen kyteväni halusta koskettaa tuota miestä.
Hän saapuu vielä luokseni. Lensin hyisestä pohjolasta tänne saakka kohdatakseni hänet.
Punertavat hiukseni valuvat pitkinä märkinä suortuvina selkääni vasten. Kohotan toisen käteni pyyhkäistäkseni hiukset kaulaltani ja unohdan sen rintojeni tasalle. Silloin hän hymyilee aivan kuin kaukaiselle muistolle.
Turistilaivan kannella alkaa kilkattaa kello.
Kellon kilkatus särkee lumouksen. Minun on uitava takaisin turistilaivalle, jos en halua jäädä kyydistä Néa Kaménille. Nuoret amerikkalaisnaiset kauhovat jo kaukana edelläni.
Kohotan katseeni mustan kallion laelle. Don on poissa.
Minulla ei ole aikaa jäädä odottamaan onko hän parhaillaan noiden särmikkäiden laavakivilohkareiden takana laskeutumassa pienelle lahdelle, vaikka osa minusta haluaisi jäädä odottamaan häntä kuumille lähteille.
Merivesi tuntuu jälleen aivan liian viileältä, kun kroolaan aluksen luo ja nousen liukkaita metallitikkaita kannelle muiden turistien perässä. Hytisen kaivaessani olkalaukusta pyyhkeen ja kietoudun tiukasti sen lämpöön.
Kun turistilaiva suuntaa kotisatamaansa, Don seisoo rannalla valkoisen kirkon edessä.
Tunnen edelleen näkymättömän siteen välillämme. Tämä lyhyt kohtaaminen on kasvattanut sen vahvemmaksi, vaikka emme edes tervehtineet toisiamme.
Katse riitti.
Ja minä katson häntä yhä, kunnes hänen hahmonsa on niin pieni etten voi enää erottaa hänen piirteitään. Aivan kuin hän sulaisi takanaan kohoavan kirkon valkoisuuteen.
Vaelluskengät näyttävät kömpelöiltä ja ylisuurilta jaloissani, kun astun hotellin portista Pyrgoksen kadulle. Törmään jälleen samaan vanhaan pariskuntaan, jota olen tervehtinyt lähes jokaisena päivänäni Santorinilla. He istuskelevat usein talonsa edustalla aivan hotellini vieressä.
Mies tihrustaa epäluuloisena kenkiäni. ”Oletko lähdössä patikoimaan?”
Nyökkään. ”Ajattelin käydä katsomassa kukkulan huipulla sijaitsevaa kirkkoa.” Olen ottanut oppaasta selville, että Pyrgoksen itäpuolella siintävän pikku vuoren laella oleva luostarialue on käymisen arvoinen. Sieltä aion jatkaa muinaiseen Theran kaupunkiin, jossa pitäisi olla komeita raunioita antiikin ajoilta.
Oloni on ollut levoton laivaretken jälkeen. Vartaloni tuntuu liian valveutuneelta itsestään, aistit ovat herkemmät kuin tavallisesti. Lihakseni kaipaavat tekemistä.
”Se on kovin korkealla”, miehensä vieressä istuva vanha rouva sanoo huolestuneena. ”Tuuli tulee olemaan navakka. Et halua olla myrskyn aikaan ylhäällä.”
Vilkaisen taivaalle, joka on jälleen lähes täysin pilvetön. Kännykkäni säätiedoissa luvattiin, että sama keli jatkuu ainakin iltapäivään.
Lämpötilakin kipuaa lähelle hellelukemia. ”Siitä ei varmaankaan ole pelkoa.”
Vanhukset jäävät katsomaan perääni, kun heilautan heille kättäni hyvästiksi. Suuntaan tielle, joka vie minut kohti etäisyyden päässä siintävää vuorta.
Loppumatkasta saan seuraa muista turisteista, jotka vaeltavat kivettyä polkua luostarille. Maisema on pääpiirteissään karun harmaa. Hiljennyn luostarin kirkossa, vaikka en ole lainkaan uskonnollinen. Ostan mehiläisvahakynttilän, jonka tyrkkään pystyyn veden ja laavahiekan täyttämään kullattuun maljaan. Pidän mehiläisvahan tuoksusta, joten ostan luostarin puodista muutaman kynttilän matkamuistoksi.
Ensimmäisen turistikohteeni jälkeen reitti muuttuu haastavammaksi. Harva on päättänyt kävellä antiikin Theraan, vaikka linnuntietä mitattuna matka on lyhyt.
Alaspäin viettävä kivikkoinen rinne on peittynyt harmaisiin irtokivilohkareisiin, joiden välistä puskee karuihin oloihin sopeutuneita kasveja. Taivas on muuttunut pilvisemmäksi, kun saavun muinaisen Theran viereen rakennetulle parkkipaikalle. Tuuli tuntuu yhä leppoisalta.
Raunioista päätellen kukkulalla sijainnut kaupunki on ollut antiikin aikaan suuri. Sieltä on hienot näkymät saaren itäpuolelle. Etelään jää Perissan ranta, toisella puolella on hyvin samannäköinen Kamari Beach. Yritän hahmottaa paikan, jossa sijaitsi Atlantis-niminen baari jonne Don vei minut toisena Santorinin iltanani.
Don. Tuntuu kuin vartaloni lämpenisi pelkästään hänen nimensä ajattelusta.
Tämä sisäinen levottomuuteni johtuu siitä, että olen miettinyt Donia paljon menneinä iltoina. Hänen kuvansa on muuttunut yhä kirkkaammaksi mielessäni. Järkeni on vakaasti sitä mieltä, että enää meillä ei ole paljon mahdollisuuksia törmätä toisiimme sattumalta kolmatta kertaa, sillä matkapäiväni alkavat käydä vähiin.
Vaistoni väittää toisin.
Harhailen Theran kaupungin raunioilla ja yritän parhaani mukaan hahmottaa asemakaavaa. Huomaan rinteestä työntyvään kallioon hakatut reliefit, jotka esittävät leijonaa ja kotkaa. Oppaastani saan selville, että tämä on Artemidoros Apollonios -nimiselle henkilölle omistettu kulttipaikka. Hän saapui Theraan varttuneempana miehenä unensa ohjaamana, ja oli kaikesta päätellen kunnianarvoisa kansalainen.
Unensa ohjaamana.
Mieleeni palautuu oma uneni, jossa seisoin myrskyävän meren rannalla. Unet ja näyt vaikuttavat olleen antiikin ihmisille tärkeitä. Olenkohan täällä näyn ohjaamana, sen keittiön kaakeleilla tanssineen valon, jonka väreily muistutti veden heijastusta? Ilman sitä en olisi muistanut jääkaapin oveen kiinnittämääni Santorini-postikorttia.
Olen täydellisen uppoutunut lukemaan menneiden aikojen theralaisten elämästä kuljeskellessani sortuneiden seinien ja ajan madaltamien muinaisten muurien välissä. En heti huomaa tuulen yltymistä.
Kun astun suojattomammalle paikalle, tuuli viskaa hiekanmurusia paljaille käsivarsilleni yllättävän kovalla voimalla. Vilkaisen ympärilleni, enkä näe lähistöllä enää ketään muita. Etäällä loittonee punahameinen nainen pidellen aurinkohattuaan; muistan hämärästi, että taisin kävellä häntä vastaan hetkeä aikaisemmin. Hänen peräänsä ilmestyy pari mustahiuksista henkilöä, ehkä japanilaisia. He kaikki kiirehtivät puolijuoksua takaisin parkkipaikalle.
Hölkkään heidän peräänsä. Tuuli sivaltelee kasvoilleni hiuksia, jotka hetkeksi peittävät näkökenttäni. Syljen suortuvia suustani ja yritän siivota niitä korvieni taakse. Lippalakki pitää hiukseni vain jotenkuten paikoillaan.
Kun saavun arkeologisen alueen kierroksen ensimmäisen kohteen luo, tuuli on niin navakka, että siihen voisi melkein nojata.
Viimeinen auto kaartaa tyhjentyneeltä parkkipaikalta alhaalla siintävän Kamarin kylän suuntaan, kun astun pois rauniokaupungin alueelta. En ehdi edes harkita kyydin pyytämistä. Vilkaisen ylärinteeseen luostarin ja kirkon suuntaan, josta olen tullut. Patikointi tässä säässä samaa kautta takaisin on poissuljettu vaihtoehto.
Myrsky on selvästi nousemassa. Tuuli on armoton. Se viskoo päälleni kuivuneita korsia, hiekkaa ja pikkukiviä, kun kiirehdin parkkipaikan läpi kylään johtavan tien alkuun.
Voihkaisen nähdessäni kuinka tuskaisen pitkä on ainoa tieni alas. Se mutkittelee serpentiinimäisesti Kamari Beachin suuntaan, eikä noista havupuista tai pensaista ole juuri suojaksi.
Tunnen ensimmäiset raskaat pisarat niskassani, mutta en pelkää sadetta, vaan tätä tuulta jonka kaltaista en muista kokeneeni. Rinne on aivan liian jyrkkä, jotta uskaltaisin oikaista tien mutkien välillä. Lähden rivakasti harppomaan tien laitaa alaspäin, sitten puolittain juoksen. Näkyvyys alas heikkenee hetkittäin lähes olemattomaksi, kun myrskytuuli kuljettaa hiekkapilviä Kamarin yli häivyttäen valkeat rakennukset utuisiksi aaveiksi.
Olkapäähäni napsahtaa pikkukivi. Se sattuu. Pelästyn toden teolla.
Olisi pitänyt uskoa vanhaa pariskuntaa ja jättää tänään tulematta tänne. Olen yhä melkein koko Santorinin korkeimmalla kohdalla, ja äkkiä huomaan pelkääväni jotakin hurrikaanin kaltaista. Hidastan tahtia, sillä haluan jommankumman jalkani osuvan koko ajan maahan. Hiekkapilvi puhaltaa ylitseni pakottaen minut sulkemaan silmäni. Syljeksin hiekanmurusia.
Pilvi on suuri ja puskee suoraan rinnettä ylös. Ensin kuvittelen näkeväni harhoja, mutta sitten erotan selvästi kuinka alhaalta minua lähestyy helmenharmaa auto. Käsivarteni ponnahtaa epäröimättä sivulleni ja nostan peukaloni, vaikka en ole koskaan eläissäni liftannut.
Minä en hitto soikoon aio jäädä tälle vuorelle, jos myrsky vielä yltyy.
Mielestäni auto matelee lähemmäs tuskallisen hitaasti. Se on kahden istuttava vanha urheilumalli, sulavalinjainen ja matala. En tunnista merkkiä. Veikkaan, että tämä auto on muotoilustaan päätellen 60-luvulta.
Auto pysähtyy kohdalleni. Joudun kumartumaan nähdäkseni kuskin kasvot.
Mikään mahti maailmassa ei voisi himmentää hymyäni.
Kuskin paikalla istuu Don. Nyt kun näen hänet siinä edessäni, uskon, että syvällä sisimmässäni tiesin koko ajan meidän kahden kohtaavan vielä. Silti tämä törmääminen tuntuu lähes satumaiselta. Kohtalolta.
Don lukitsee käsijarrun ja raottaa ovea.
Räpyttelen silmiäni, joista tuuli tuntuu imevän kosteuden. ”Hei. Saisinko kyydin alas?”
”Tietenkin. Odota hetki.”
Hänen matala äänensä kuuluu selvänä tuulen ujelluksen läpi. Don nousee autostaan ja kiertää sen toiselle puolelle avatakseen minulle oven. Olen suorastaan sulaa kiinni mustalla nahkalla verhoiltuun istuimeen. Huokaisen helpotuksesta. Tuulen ääni vaimenee, kun Don vetää oven kiinni kuskin puolelta. Hän kääntää autonsa seuraavassa mutkassa ja suuntaa alas vuorelta.
Nyt kun Don istuu tuossa, aivan lähellä minua tässä pienessä suljetussa tilassa, edellisen tapaamisen itsevarmuuteni tuntuu unohtuneen Néa Kaménin rannalle. Katseeni putoaa hänen komeasta profiilistaan kämmeneen, joka lepää rennosti vaihdekepin päällä. Vartaloani kihelmöi. Olen tainnut miettiä hieman liian monta kertaa, kuinka hyvältä mahtaisi tuntua jos nuo käsivarret kiertyisivät ympärilleni.
”Olitko menossa huipulle?” kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kunhan ajelin”, Don vastaa epämääräisesti. ”Käyn täällä ylhäällä usein.”
Katson kojelaudan tummanruskeaksi lakattua puupintaa, vanhanaikaisia mittaristoja. Kaikki näyttää niin virheettömältä, että auton on pakko olla hyvin hoidettu museokappale. Don itse vaikuttaa päivittäneen vaatteensa tälle vuosituhannelle: hän on pukeutunut tummiin housuihin ja kauluspaitaan, jotka istuvat hänen ylleen täydellisesti kuin olisivat mittatilaustyötä. Paidan pari ylintä nappia on unohtunut auki. Pystyn näkemään selvästi hänen solisluidensa kohouman, aavistuksen lihaksikkaasta rintakehästä.
”Hienot vaunut sinulla”, sanon viitaten Donin aikaisemmin käyttämään sanaan taksista.
Don naurahtaa pehmeästi ymmärtäessään vitsini.
”Mikä tämän auton merkki on?”
”Trident.” Donin kasvoille kohoaa vino hymy. ”Pidän tästä merkistä.”
Pian olemme serpentiinitien toisessa päässä rakennusten suojassa. Don voisi vain jättää minut tähän. Valmistaudun ehdottamaan jotakin. Ehkä voisin tarjota hänelle juoman. Tai olisikohan hänellä jo tähän aikaan nälkä? Paikalliset ruokailevat niin myöhään. Voisin tarjota kahvia enemmän, mahdollisesti mukavan lounaan jossakin –
Don kääntää autonsa kysymättä tielle, joka vie ulos kylästä kohti saaren keskiosia. ”Kerroit asuvasi Pyrgoksessa”, hän varmistaa.
”Ei sinun tarvitsisi ajaa minua sinne asti”, vastaan vaatimattomasti, silti hyvilläni.
”Siitä ei ole lainkaan vaivaa, pohjolan neito.”
Vatsanpohjassani kiepahtaa lämpö. Vanhahtavalta kuulostava nimitys saa minut hymyilemään. Radio ei ole päällä, joten kuulen tuulen ujelluksen selvästi. Välillä hiekkapilvet ylittävät tien, jolla ei ole enää paljon kulkijoita. Joku hullu paikallinen tulee skootterilla vastaan kaulahuivi kiedottuna tiukasti kasvojensa ympärille.
Trident etenee tietä ylemmäs avarammalle paikalle. Silloin kopsuminen alkaa. Tajuan, että tuuli paiskoo auton päälle pikkukiviä. Se kuulostaa ajoittain raekuurolta.
”Ei sinun ihan oikeasti tarvitse heittää minua perille saakka”, sanon äkkiä huolissani auton maalipinnasta. ”Voin hyvin ottaa bussin seuraavasta kylästä, tai Kamarista, jos olet palaamassa sinne. En halua, että joudut maalauttamaan autosi tämän reissun takia.”
”Ei tämä tuuli ole vielä mitään”, Don sanoo tyynesti kuuntelematta vastaväitteitäni.
Seuraan silmät pyöreinä, kuinka kauempana tien yli pyörii irronnut liikekyltti. Hetken päästä tien laidalla lentää karkuteillä oleva vanha patja. Se saa minut tuntemaan oloni suorastaan epätodelliseksi. Olinko todella oikeasti vaarassa? Entä jos olisin saanut kiven silmääni, tuon kyltin kaltaisen esineen päähäni?
”Meillä ei Suomessa tuule juuri koskaan näin paljon”, puuskahdan. ”Ovatko Santorinin myrskyt aina tällaisia?”
”Sinulla ei ole mitään syytä huoleen. Veli taivaalla on vain utelias.”
Epäilen, että jälleen kerran Don ei muista oikeita sanoja, vaikka hän puhuukin englantia virheettömästi. Pian käännymme Pyrgoksen läpi kulkevalle tielle. Näen ravintolan, jonka sivulta pääsee samalle kadulle jolla hotellini sijaitsee. Ulkona ropsii sadetta jo kunnolla. Mietin kiivaasti tulevia repliikkejäni, kun Don pysäyttää auton. En ehdi sanoa mitään, kun hän nousee ja kiertää konepellin ohi minun puolelleni.
Don sulkee auton oven takanani, kun olen noussut Tridentin pehmeältä etuistuimelta. ”Saatan sinut perille”, hän sanoo. Se on enemmän toteamus kuin ehdotus.
Ajatukseni kompastuvat toisiinsa. ”Kiitos”, saan kakaistuksi.
Don kulkee tuulen puolella, aivan vierelläni, kunnes pääsemme rakennusten ja tietä toiselta puolelta reunustavan muurin suojaan. Olemme niin lähekkäin, että välillä käsivarteni törmää hänen käsivarteensa. En halua astua kauemmas.
Hotellini edessä vilkaisen tottumuksesta penkille, jolla olen usein nähnyt vanhan pariskunnan. Tietenkään kumpikaan heistä ei ole vakiopaikallaan tällaisessa säässä. Sadevesi valuu vuolaana poskillani. Vedän lippalakin päästäni, sillä läpimärästä vaatekappaleesta ei ole juuri mitään hyötyä. Sitä paitsi haluan näyttää viehättävämmältä.
Huomaan vanhusten talon ikkunaverhon huojahtavan.
Vanhan naisen ryppyiset kasvot ilmestyvät lasin taakse. Hän äkkää minut ja Donin, ja jähmettyy paikalleen. Puoliso ilmestyy hänen taakseen, kysyy jotakin. Vaimo vain nyökkää totisena meidän suuntamme. Sitten he kumpikin tuijottavat meitä.
Vanha mies liikahtaa ensin. Aluksi minusta näyttää siltä, että hän on nyökkäämäisillään Donille. Hänen päänsä kuitenkin vajoaa alemmas; se näyttää enemmän kumarrukselta. Hetken kuluttua vaimo toistaa totisena saman eleen. Pitsiverho heilahtaa, yleisömme on poissa.
”Tunnetko heidät?” kysyn hämmästyneenä.
Don katsoo mietteliäänä tyhjää ikkunaa ja pudistaa päätään. ”He tunnistivat minut”, hän sanoo silti.
Donin paidan kangas on nyt yhtä märkä kuin oma puseroni. Vesi pisaroi tummilla ripsillä, valuu päivettyneitä kasvoja pitkin. Sade ei vaikuta häiritsevän häntä lainkaan. Muistan välillämme sinkoilleen selittämättömän vetovoiman, kun näin hänet viimeksi Néa Kaménin kallioilla. Don seisoo vaitonaisena paikoillaan, selvästi odottaen.
Tällä kertaa hänen katseessaan on jotakin uutta. Se on suorastaan vaativa.
”Olet pelastanut minut jo kahdesti”, sanon. ”Olen sinulle kiitollisuuden velassa.”
Se tuntuu itsestänikin turhan muodolliselta. Don on niin lähellä, että yhden lyhyen askeleen jälkeen hänen rintakehänsä hipaisisi omaani.
Tiedostan äkkiä että paitani on hyvin ohut, sade liimaa sen tiukasti ihoani vasten. Kadulla ei ole muita kulkijoita. Don seisoo tuulensuojana minun ja taivaalla myllertävän luonnonvoiman välissä.
Kun ukkonen jyrähtää ensimmäisen kerran, hän vilkaisee äänen suuntaan. Ja hymyilee.
”Haluaisin tarjota sinulle kahvit kiitokseksi”, sanon räpytellen sadetta ripsistäni. Onneksi laitoin aamulla ainoastaan vedenkestävää maskaraa. ”Tai lounaan vaikka.”
Donin hymy ei katoa, kun hänen huomionsa kohdistuu jälleen minuun.
Ensimmäisen kerran hänen katseensa liikahtaa alemmas silmistäni, pysähtyy huulillani, viivähtää kaulalla ja harteideni tasalla. Vatsanpohjassani kiepahtaa jälleen kuuma tunne. Voisin repiä tuon kastuneen kauluspaidan hänen yltään tässä ja nyt, mutta silti yritän pitää kasvoillani vain harkitun pienen hymyn.
”Se sopii mainiosti”, Don vastaa. Hänen äänensä syvyys saa koko vartaloni hyrisemään. ”Tulen hakemaan sinut huomenna heti aamusta.”
Hämmästyn. Aamu kuulostaa oudolta ajankohdalta kahville tai lounaalle. Mutta ehkä brunssi. Se voisi olla… romanttista. ”Tuota, hyvä on. Monelta?”
”Koska vain haluat.”
Ei hitto. Niiden täytyy olla treffit. Eihän hän muuten olisi katsonut minua tuolla tavalla, eihän? Onnistun tavoittamaan rippusen siitä ylväästä tunteesta, jonka koin kuumien lähteiden luona. ”Sopisiko vaikka kymmeneltä?”
”Olen täällä silloin.” Hän nyökkää hyvästiksi ja on pian kadonnut sateeseen.
Kun kiipeän hotellihuoneeseeni, olen miellyttävän järkytyksen vallassa.
Olenko minä tosiaan lähdössä huomenna ulos Donin kanssa? Se puoli minusta joka toisinaan heittäytyy hysteeriseksi saa hetkeksi vallan.
Menen höyryävän lämpimään suihkuun päivän koettelemusten jälkeen.
Painan käteni marmorilaattoja vasten ja suljen silmäni. Selkääni vasten valuva vesi rauhoittaa. Sen tuntu ihollani saa minut ajattelemaan jälleen merta. Oloni on merkillisen tyyni, kun paneudun aikaisin vuoteeseen. Aivan kuin juuri tätä olisin koko ikäni odottanut.
Meri näyttää asettuneen pysyvästi uniini.
Olen jälleen samalla loputtomalla rannalla, yksin. Taivas leimahtelee salamoista. Meri kasvattaa korkeampia kuohuja, valkoharjaisia vaahtopäitä, jotka vyöryvät kohti rantaviivaa. Odotan jälleen jotakuta tulevaksi.
Tiedän, että hän saapuu pian.
En muista koska olisin viimeksi ollut treffeillä jonkun muun kuin Pasin kanssa. Siihen nähden nukuin hämmästyttävän sikeästi, vaikka herään aamuvarhaisella enkä saa enää unta. Ponnahdan sängystä pesemään hiukseni.
Mira, et saa toivoa liikoja, muistutan itseäni. Ehkä Don halusi vain olla kohtelias suostuessaan kahville. Silti riehakkaampi puoleni antautuu tunnekuohun valtaan.
Seuraavat pari tuntia käytän täydellisen brunssikahvilan löytämiseen. Lopulta löydän kelvollisen paikan omasta kylästäni; ainakin siellä on näköalaterassi. Minulla tulee kiire meikkaamisen kanssa, joten keskityn kampaukseeni ja laitan vain hieman luomi- ja ripsiväriä.
Viittä vaille kymmenen seison hotellini edessä ylläni punainen kellohame, jossa on hieman 60-luvun tyyliä – samaa vuosikymmentä, jolloin Donin Trident on todennäköisesti valmistettu. Käärin legginssejä polvien yläpuolelle, jotta ne eivät pilkota helmojeni alta. Tälle päivälle on luvattu hellelukemia, mutta eilisen ukkosmyrskyn jälkeen en luota enää säätietoihin.
Tuttavallinen vanha pariskunta istuu jälleen talonsa edessä.
”Oletko menossa tapaamaan jotakuta?” Vaikka vanha nainen hymyilee, tummien silmien katse pysyy vakavana.
”Olen menossa kahville erään herrasmiehen kanssa.”
Yritän hillitä hymyni. Vanhukset vilkaisevat toisiinsa, eivätkä sano enää mitään. En tiedä mistä he tunsivat Donin vai tuntevatko häntä lainkaan. Lomani aikana olen nähnyt nuo kaksi melkein joka päivä. Ehkä he suhtautuvat minuun siksi huolehtivaisesti.
Moottoripyörä jyrähtää jossakin lähistöllä.
Hetken päästä Don harppoo minua kohti. Hänellä on yllään lantiopituinen nahkatakki, joka näyttää hiostavalta tulevaan keliin nähden. Vaalea paita on samantyylinen kuin ensimmäisenä iltana, sen kaula-aukon narut on sitaistu löyhästi kiinni. Jalassaan hänellä on kauhtuneet farkut.
Minun on vaikea irrottaa katsettani hänen hymystään. Tällä kertaa Don ei ole pelkästään päivittänyt vaatekertaansa nykyaikaiseksi vaan myös näyttää nuoremmalta, enkä ole enää lainkaan varma onko hän minua paljonkaan vanhempi.
”Hyvää huomenta.” Don vilkaisee vaatteitani. ”Olisiko sinulla pitkiä housuja?”
”Huomenta. Ai housuja?” Hotellihuoneessani ovat ainoastaan eilisestä patikasta likaantuneet farkut, joita en todellakaan aio laittaa päälleni. ”Tänään minulla on vain nämä…”
Näytän legginsieni lahkeet hänelle. Tajuan vasta helmaa kohottaessani, kuinka hölmöltä sen täytyy vaikuttaa. Tämäpä alkaa hienosti. Donin täytyi vain kysyä onko minulla housuja, ja alan jo kääriä vaatteita yltäni hänen edessään. Hyvä Mira.
Don vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että minulla on hameeni alla edes jotakin muuta kuin pelkät alushousut. Hän nyökkää tulosuuntaansa kehottaen minua seuraamaan.
”Tästä on tulossa poikkeuksellisen kuuma päivä”, Don sanoo, kun astumme rakennusten varjoista suoraan auringonvaloon aukiontapaiselle.
”Tarkistin aamulla säätiedoista, että Suomessa sataa kaata–”
Olen saada halvauksen, kun luulen näkeväni silmäkulmastani liikettä. Se jokin on iso, suorastaan valtava, ja vaanii meitä aukion laidalla. Aivoni ymmärtävät tunnistamattoman muodon silmänräpäyksen ajan kookkaaksi hevoseksi, joka heilauttaa mustaa päätään ja laskee lihaksikkaan kaulansa.
Kun käännän kasvoni, ainuttakaan hevosta ei ole näköpiirissä.
Sen sijaan huomaan korkean valkoisen moottoripyörän, joka on parkkeerattu rakennuksen persikanvärisen seinän viereen. Don astelee kulkupelin luo ja nappaa sen sarvesta mustan kypäränsä, jota minun täytyi hetki sitten luulla hevosen pääksi. Samassa ymmärrän miksi hän on pukeutunut juuri noin ja kyseli minulta housuilta.
Don nostaa moottoripyörän takalaukun kannen ja ojentaa minulle kypärän. ”On eräs paikka, jonka haluan sinun näkevän. Oletko käynyt Akrotirin rannalla?”
Unohdan saman tien koko kahvilan. ”En ole vielä.”
Yritän sukeltaa pääni kypärään tavalla, jonka veljeni on minulle neuvonut. Se siitä kampauksesta. Ainoa moottoripyörä jonka kyydissä olen koskaan tätä aikaisemmin istunut on veljeni bemari, joka on enemmän moottoripyörän näköinen sohva. Donin pyörä näyttää siltä, että se on tehty aivan muihin olosuhteisiin kuin tasaiselle asvaltille.
En onnistu saamaan kypärän leukahihnan lukkoa kiinni. Don huomaa sen ja astuu luokseni. Tunnen hänen lämpimät sormensa hetken kaulani ihoa vasten, kun hän kiinnittää kypäräni.
Kumarrun nykimään legginsieni lahkeet alas. Teen sen osittain myös siksi, että haluan peittää poskilleni lehahtaneen punan.
Don nousee satulaan, nostaa moottoripyörän jalan ja rullaa lähemmäs minua. En oikein tiedä mihin tarttua, joten lopulta otan tukea hänen olkapäästään noustessani kömpelösti kyytiin. Tartun satulan sivuilla oleviin kahvoihin.
Don kääntää ylävartaloaan suuntaani. ”Sinun olisi turvallisempaa pitää kiinni minusta.”
Kiedon käsivarteni hänen ympärilleen lantion yläpuolelta, ja haeskelen hyvää asentoa jaloilleni. Painaudun varovasti lähemmäs. Moottori jyrähtää käyntiin. Sääreni hipovat Donin reisiä, ja tunnen selvästi, kuinka hän siirtää jalkansa maasta jalkatapeille. Yritän tähystellä hänen olkansa yli horjuttamatta tasapainoa.
Kun olemme ulkona Pyrgoksesta, Don antaa lisää kaasua. Hetken olen kuulevinani rytmikästä kopinaa – aivan kuin hevonen laukkaisi tietä pitkin. Ääni hukkuu kuitenkin moottorin jyrinään, eikä Don vaikuta olevan huolissaan, joten lakkaan miettimästä koko asiaa.
Tiukennan otettani hänen lanteiltaan, kun vauhti kiihtyy. Ajamme kalderan muotoa myötäilevää asvaltoitua tietä, joka mutkittelee kivikkoisten peltojen ja rakennusten ryppäiden välissä. Asvaltti vilistää allamme, vauhti tuntuu huimaavammalta kuin auton turvallisissa sisätiloissa. Don käsittelee pyöräänsä taidolla. Pelkoni alkaa sulaa. Hetken ajattelen, että voisin olla siinä ikuisesti.
Lopulta käännymme etelään johtavalle soratielle ja ajamme eteenpäin kunnes meri tulee vastaan. Don pysäköi rantakallioiden eteen rakennetulle parkkipaikalle, jonka päässä siintää jälleen yksi valkoinen kirkko. Senkö hän halusi minulle näyttää?
Saan kypärän leukahihnan auki vaivatta. Vasta laskiessani kypärän takalaukkuun tajuan, että olisin hyvällä syyllä voinut heittäytyä hieman avuttomaksi.
Hänen kosketuksensa muisto tuntuu yhä kaulallani.
Don kulkee kirkon ohi turistien tallaamalle kinttupolulle. Sen päässä aukenee näkymä hätkähdyttävän väriselle rannalle. Täyteläisen tiilenpunaiset lohkareet ovat vierineet turkoosiin mereen, joka näyttää ihmeellisen kirkkaalta. Aivan kuin maan sydänveri olisi tällä kohtaa tihkunut pintaan.
”Tämä ranta toi mieleeni sinut, Mira.”
Donin ääni kuulostaa poikkeuksellisen pehmeältä, kun hän lausuu nimeni. Hänen kätensä kohoaa siivoamaan yksinäisen punertavan suortuvan korvani taakse. Tällä kertaa en punastu.
Hymy leviää hitaasti Donin parrakkaille kasvoille. Hänen silmänsä näyttävät yhtä kirkkailta kuin taustalla säkenöivä meri. ”Kun näin sinut tulen saaren rannalla, toit mieleeni erään. Nousit aalloista viehkeänä kuin Afrodite, kun hän syntyi meren vaahdosta.”
Donin suusta se ei kuullosta kohteliaisuudelta, vaan yksinkertaisesti totuudelta.
Muistelen Botticellin maalausta jumalattaren syntymästä. On totta, että ainakin hiukseni ovat melko samanväriset. Taulun Venus on Afroditen roomalainen versio. En silti mitenkään voisi olla kauneudessa rakkauden, hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden jumalattaren veroinen.
”Nyt liioittelet”, naurahdan hyvilläni.
Don katsoo minua kuin tarkoittaisi jokaista sanaa. ”Näytät hyvin hedelmälliseltä.”
Mietin jälleen muistiko Don käyttämänsä sanan väärin, sillä tämä on vähintäänkin outo kohteliaisuus näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Lisäksi hän onnistuu melkein sohaisemaan arkaan paikkaan. Silti jokin tavassa jolla hän sen sanoo saa sen kuulostamaan lohdulliselta.
Käännän kasvoni kohti merta ja pyyhkäisen hämillisenä hiuksiani.
”Haluaisitko nähdä saarta lisää?” Don kysyy.
Tietenkin minä haluan.
Donin kiireettömyys tarttuu minuun. Yhdessä hänen kanssaan Santorini näyttäytyy vielä kauniimpana. Hän puhuu saaren menneisyydestä yhtä elävästi kuin olisi ollut läsnä silloin kun asiat tapahtuivat, kuvailee muinaisia paikkoja, joissa vaikuttaa itse käyneen.
Me tapaamme myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.
Don tuntuu aluksi hämmästyvän sitä, että minullakin on ehdotuksia mitä tekisimme tai minne ajaisimme. Ehkä hän on tottunut johdattamaan.
Alan suhtautua luontevammin hänen läheisyytensä. Kosketan häntä yhä vaivattomammin. Samalla minusta tuntuu, että koen vartaloni syvällisemmällä tavalla kuin ennen. Tiedostan kehoni muuttuvat asennot, sen sisäiset liikkeet. Tuuli tuntuu selkeämmin kasvoillani. Haistan tuoksuja, joita en ole aikaisemmin täällä tuntenut.
Tiedän joka hetki täsmälleen hänen vartalonsa etäisyyden ihostani.
Don katsoo minua erilaisella tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka hän pitää yhä kohteliaan etäisyyden, joka sekin tuntuu toisinaan intiimiltä pohjoismaiseen makuun, hänen silmissään kytee nouseva myrsky jonka uskon tunnistavani.
”Me voisimme tänään syödä illallista hyvässä ravintolassa”, Don ehdottaa kolmantena päivänä, kun istumme rantakalliolla katselemassa merelle. Olen huomannut, että hän pitää kalderan ja Néa Kaménin välillä seilaavien laivojen katselusta.
Me. Aluksi se oli aina hän, joka teki tai päätti juuri kysymättä mielipidettäni. Aivan kuin hän olisi oppinut ehdottamaan asioita vasta minun seurassani.
”Se kuulostaa hyvältä ajatukselta.”
”Exo Gonian kylässä on erinomainen ravintola.” Donin katse on tutkimaton, kun hän kääntyy minua kohti. ”Tulen noutamaan sinut auringon laskiessa.”
Illaksi olen pukenut upeimman mekkoni, joka toistaiseksi on piilossa mustan takkini alla. Jaloissani on pesettämäni farkut, koska olemme jälleen lähdössä moottoripyörällä. Ne tuntuvat hiostavilta, sillä ilma on muuttunut parissa päivässä kesäksi. Toivon, ettei suihkunraikkauteni ehdi kärsiä.
Istuskelen odottamassa hotellini sisäpihalla, kun kuulen tutun moottorin jyrinän.
Don näyttää häikäisevän komealta. Hänellä on yllään puvuntakki ja sen alla kokovalkoinen kauluspaita. Minusta tuntuu, että hän on tehnyt jotakin hiuksilleen ja parralleen, mutten silti osaa sanoa mikä hänen kasvoissaan on muuttunut.
”Hei.” Suon hänelle rohkeammin keimailevan hymyn kuin tavallisesti. Se saa hänen katseensa hurjistumaan hiukan, kunnes silmät kapenevat hymystä. Kuuma tunne lehahtaa rinnassani.
”Taidan olla myöhässä”, Don epäilee. Näytänkö ehkä kärsimättömältä?
”Ei se haittaa, lueskelin matkaopastani sisäpihalla.”
Itse asiassa luin artikkelia kreikkalaisista tavoista. Siksi olen pettynyt, ettei Don taaskaan tervehdi minua poskisuudelmin tai edes halauksella. Silti Don pysyttelee lähes kiinni minussa, kun kävelemme moottoripyörälle. Välissämme on vain pari sormen leveyttä ilmaa.
Exo Gonia on Pyrgoksen naapurikylä, joten olemme perillä nopeasti.
Illallispaikkamme sijaitsee alas viettävän tien varrella. Tavernan katetulta terassilta on näkymä suoraan merelle. Pöydissä istuu lähinnä paikallisia, mutta selvästi myös muutama turisti.
Kreikkalaisen näköinen tarjoilijatar jähmettyy hetkeksi nähdessään meidät. Sitten hän kiirehtii luoksemme ja ohjaa pöytään, jota parempaa en osaisi itse valita. Ilta on hämärtynyt, näkymä meren suuntaan on täydellinen.
Kun Don syventyy juomalistaan, tarjoilijatar katsoo hänen kasvojaan kuin tunnistaisi hänet jostakin. Minua kutkuttaa ajatus, että Don voisi olla paikallinen julkkis.
Pyydän anteeksi ja poistun puuterihuoneeseen vaihtamaan vaatteeni. Don hätkähtää nähdessään minut tummassa leningissäni, jonka kapeat hihat valuvat olkapäilleni jättäen kaulan alueen paljaaksi. Nautin täysillä hänen katseestaan. Kaulassani riippuu hopeaketju, johon pujotin päivällä ostamani simpukkakorun. Riipus on turistikaupasta. Silti uskoin, että Don pitäisi siitä, sillä purjehtihan Botticellin Venuskin rannalle simpukankuoren päällä.
Hänen katseensa vaeltaa vartalollani vapautuneemmin kuin koskaan aikaisemmin.
”Näytät upealta.” Don nousee vetääkseen minulle saman tuolin, jota tarjosi jo silloin kuin tulimme.
Varon nauttimasta liikaa viiniä, kun ilta etenee. Donin katse hivelee minua enemmän kuin mitkään kohteliaisuudet voisivat tehdä. Pian ravintola on täynnä, ympärillämme humisee miellyttävä puheensorina. Ruoka on taivaallista, ja nautimme siitä pitkän kaavan mukaan.
Kun laskun aika tulee, otan esiin kukkaroni. ”En ole kertaakaan tarjonnut sinulle mitään”, sanon kun Don avaa suunsa. ”Voin maksaa oman osuuteni laskusta kiitokseksi sinulle.”
Tarjoilijatar pudistaa kiihtyneesti päätään. ”Ei laskua.”
”Mutta –”
”Ei, ei.” Nainen selittää Donille pitkään puhuen nopeasti kreikkaa, nyökkää sitten hieman liian syvään. Don kuuntelee puolittainen hymy huulillaan, mutta näyttää aavistuksen vaivautuneelta.
”Mitä tuo merkitsi?” kysyn, kun tarjoilijatar on mennyt.
”Sitä, että talo tarjoaa kaiken.”
”Miksi?”
”He ajattelevat sen eräänlaisena… lahjana.” Don vilkaisee merelle, joka on sametinmusta rakennusten tuikkivien valojen takana. ”Tarjoilijatar kertoi, että hänen poikansa on merimies. Ehkä tämä on maininnut minut ohimennen.”
Don ei ole kiinnostunut jatkamaan aiheesta, enkä halua pilata iltaamme utelemalla. Unohdan kokonaan että minun pitäisi vaihtaa vaatteeni, kun noustuamme pöydästä Don tarjoaa minulle yllättäen käsivarttaan. Se tuntuu paksulta kuin puunrunko, kun kierrän oman kalpean käteni ensimmäistä kertaa hänen hauiksensa ympärille.
Donin sormet viivähtävät omillani. ”Ihosi on kuin Náxoksen marmoria.”
”Toivottavasti en ole aivan niin kalpea.”
”Sinä olet ihastuttava, Mira.”
Se saa sisuskaluni hyrräämään.
Yötuuli tuntuu lämpimältä sukkahousujeni läpi, kun ajamme kohti Pyrgosta. Taivas on musta, paljon mustempi kuin kotikaupungissani. Etäällä näkyy valojen nauha, luultavasti Thira. Käännän päätäni katsoakseni tarkemmin.
Äkkiä valokiila piirtää esiin osan tien varrella kasvavista pensaista.
Kuulen lähestyvän auton huudattavan torveaan. Kookkaan puskurin yllä loistavat ajovalot kääntyvät osoittamaan suoraan meihin, kun kohti syöksyvä musta ajoneuvo kaartaa esiin jyrkän mutkan takaa. Sen täytyy olla meidän kaistallamme.
En ehdi edes olla peloissani. Nipistän silmäni kiinni ja puristan Donia tiukemmin, kun tunnen moottoripyörän kallistuvan penkan suuntaan.
Torven ujellus kiitää ohitsemme. Moottoripyörän renkaat eivät enää kosketa tietä. Säikähdyksen leiskahdus kiitää sähköiskuna vartaloni läpi.
Ilmalentoa kestää ikuisuuden. Ymmärrän, että pian sattuu ja kunnolla.
Ilma pakenee keuhkoistani, kun törmään Donin selkää vasten pyörien tavatessa asvaltin. Hetken tunnen reisieni alla toisenlaisen lämmön, kuin elollisen olennon, ei koneen kuumentuneen moottorin.
Järkytys herauttaa kyyneleet silmiini. Täällä maasto on karu, täynnä repiviä laavakivilohkareita…
Sydämeni tikuttaa kauhusta vielä silloinkin, kun Don pysäyttää moottoripyörän hotelliani lähinnä olevalle parkkipaikalle. Hän kääntyy huolestuneena katsomaan minua ja laskee raskaan kämmenensä reidelleni.
”Oletko kunnossa?”
Järkytykseni purkautuu terävinä nyyhkäyksinä, jotka tuhrivat meikkini. Don nostaa minut satulasta jaloilleni. Nyin raivokkaasti kypärää päästäni ja hän auttaa minut vapautumaan siitä.
”Me melkein jäimme alle! Olisimme voineet kuolla.”
”Missään vaiheessa ei ollut mitään hätää.” Donin käsi kohoaa silittämään poskeani. ”Tämä ratsu ei koskaan pettäisi minua.”
”Se on moottoripyörä.” Päästän itkunsekaisen naurahduksen. Nojaudun Donin lämmintä rintakehää vasten, ensimmäistä kertaa. Hän kiertää käsivartensa ympärilleni.
Äkkiä kaikki on hyvin.
Seisomme pitkään hiljaa. Järkytykseni muuttuu joksikin aivan muuksi. Vartaloni tuntuu oivaltavan läheisyytemme ensin, sillä käteni liikkuvat ennen kuin ymmärrän liikuttavani niitä. Ne kohoavat Donin rintakehälle, sormet etsiytyvät kauluspaidan nappien välistä kuumalle iholle.
Kuulen selvästi, kuinka työläästi hän hengittää. Hänen otteensa tiukkenee. ”Mira…”
Tuo tapa, jolla hän kuiskaa nimeni – kuinka käheästi, kutsuvasti. Jos epäröin aikaisemmin, en epäröi enää. Kurotan ylemmäs, kunnes hänen huulensa kohtaavat omani. Suutelen häntä tehden eleelläni selväksi mitä haluan.
Se tuntuu vapauttavan Donin kaikista estoista.
Yllätyn hänen vartalonsa voimasta, kun hän tarttuu minuun paljon rajummin kun osasin odottaa. Kierrän käteni hänen kaulaansa ja upotan sormeni tummiin kiharoihin. Juon hänen huuliltaan meren, ja hänen oma janonsa on pohjaton.
Don irrottaa otteensa minusta ja huojahtaa askeleen kauemmas. Jään haukkomaan henkeäni. En olisi odottanut ensisuudelmastamme aivan tällaista.
Myrsky hänen katseessaan on hukuttaa minut, kun hän nojautuu jälleen lähemmäs.
”Tulet kanssani huomenna rannalle”, Don murisee kaulaani vasten. Hänen vartalonsa liikehtii tuskaisen oloisesti, kun se kiertyy omaani vasten koskettamatta silti lainkaan. Aivan kuin hän pelkäisi rikkovansa minut.
Donin sanat eivät kuullosta pyynnöltä vaan käskyltä. Hän vaikuttaa hätkähtävän sitä itsekin.
”Tulisitko?” hän kuiskaa karheasti, silittää sormensa selällä poskeani. ”Siellä on huomenna juhlat auringon laskiessa. Olisin erittäin iloinen, jos saisin viedä sinut sinne.”
”Minä tulen.”
”Noudan sinut täältä.” Don riuhtaisee itsensä liikkeelle. ”Nyt minun täytyy mennä.”
Huomaan käsieni tärisevän, kun katson moottoripyörän takavalojen katoavan pimeyteen.
Tuleva illanviettoni Donin kanssa ei tunnu tavallisilta treffeiltä. Sisälläni kuohuu, kuin jokin olisi muuttumassa pysyvästi.
Viime yönä luulin kuolevani, yhdessä hänen kanssaan.
Olimme suistua moottoripyörällä mutkan takaa kiitäneen auton alle. Muistan hengästyttävän yksityiskohtaisesti hänen käsivarsiensa puristuksen vartalollani, vain hetki tuon tilanteen jälkeen, kun huulemme kohtasivat ensimmäistä kertaa.
Jälkikäteen huomasin vapisevani.
Jokin Donin pidättyväisyyden äkillisessä murtumisessa aiheuttaa tämän kuohunnan. Hänen äänensä, katseensa, kuinka selvästi hän minua halusi. Se innostaa ja kauhistuttaa minua. Silti häntä en voisi koskaan pelätä.
Tunnen olevani suurempien voimien armoilla.
Kohtalokas tunnelma katoaa hetkeksi, kun hikoilen Thiran kaduilla metsästäen täydellistä asua unelmien treffeille. Täällä kaikki liikkeet ovat turistikrääsää tai huimaavan hintavia. Päätän panostaa nilkkapituiseen sifonkimekkoon, joka tummuu valkoisesta siniseen helmoihin päin. Sen sävy korostaa punaista hiuksissani.
Mekko tuo mieleeni Egeanmeren aaltojen värit.
Näen tutun pariskunnan, kun astun illalla hotellin portista Donia vastaan. Vanhukset tarkastelevat minua arvioiden, mutta pysyvät tervehdykset vaihdettuamme hiljaisina. Tulin ulos tahallisen aikaisin etsiäkseni heidät, sillä on jotakin mitä haluan tietää.
”Älä nauti Dionysoksen nektaria”, nainen sanoo kun olen avaamassa suutani.
”Sillä voi olla seurauksia”, mies täydentää.
”Onko jotakin mitä minun olisi syytä tietää seuralaisestani?” Kuulostan kiukkuisemmalta kuin tarkoitin ja jatkan pehmeämmin: ”Eikö minun teidän mielestänne pitäisi liikkua hänen seurassaan?”
He ovat hiljaa.
”Tunnetteko te hänet?” yritän hieman epätoivoisena. Vanha mies nyökkää tuskin huomattavasti. Millaista salaisuutta he yrittävät peitellä? Nielaisen. ”Onko… onko hän teistä vaarallinen?”
Vanhusten silmät laajenevat.
”Hän on erittäin kunnioitettava henkilö”, nainen sanoo nopeasti, ja vaikuttaa olevan vakavissaan. ”Hänen kanssaan sinun ei tarvitse pelätä, olet selvästi hänen suosiossaan. Se on ainutlaatuinen lahja.”
Vanha mies nyökyttelee hartaana. ”Lahja. Suuri lahja.”
Kun yritän tivata enemmän, heidän englanninkielen taitonsa rapistuu kummasti. Nämä kaksi eivät selvästikään aio sanoa ainuttakaan poikkiteloista sanaa Donista edes hänen selkänsä takana, aivan kuin hän jollakin mystisellä tavalla kuulisi kaiken.
Ehkä hän kuulikin, sillä erotan askelia kauempaa kadulta.
Donilla on samantyylinen valkoinen paita kuin tavatessamme Perissassa. Tunnekuohuni rauhoittuu kun kohtaan hänen silmänsä, joiden sävyssä erotan tänään aavistuksen pilvistä ulappaa. Hän ojentaa käsivartensa ja suorastaan värähtää kosketustani. Don pysyy vaitonaisena, kun lähdemme kylän keskustan suuntaan. Aukiolla odottaa taksi.
Don pysäyttää minut. ”Olen pahoillani eilisiltaisesta.”
En ole varma tarkoittaako hän vaaratilannetta liikenteessä. ”Miksi olisit?”
”Minä… en tiedä, olinko liian karkea.”
Hän hädin tuskin koski minuun. ”En mene rikki niin helposti.”
Melankolinen hymy ilmestyy hänen kasvoilleen. ”Te modernit naiset hämmennätte minua.” Don poimii sormiinsa yhden kaulalleni valahtaneen kiharan ja siirtää sen selkäni taakse. Toivon, että hän suutelisi minua jälleen, mutta sitä hän ei tee.
Ajamme pitkään tuttuja teitä, kunnes taksi kaartaa etelään.
En ole varma missä olemme, kun taksi jättää meidät keskelle ei-mitään. Rannan suunnasta kantautuu vaimeaa musiikkia. Tunnen Donin käden koskettavan omaani ja ujutan sormeni hänen sormiensa lomaan. Laskeudumme merenrantaan käsi kädessä.
Täällä kalliot ovat kermanvalkoista ja okraa, sinisiä siellä missä varjot kasvavat. Aurinko paistaa rannalle yhä, mutta se on jo horisontissa liekehtivä kirkkaanoranssi kiekko. Meriveden hiomien kivien väliin on nostettu pystyyn soihtuja. Seipäiden päällä keinahtelee paperilyhtyjen letka siellä minne väki on kerääntynyt.
Ja millainen väki!
Näen ympärilläni niin paljon kauniita kasvoja, että alan miettiä millaisen jetsetin juhliin olen eksynyt. Jotkut seisovat drinkkeineen aaltojen rajassa, toiset ovat yhä uimassa. Moni on koristellut kasvonsa meikkipölyllä tai glitterillä. Musiikki kuulostaa nykyaikaiselta mutta silti eksoottiselta. Joukossa on monia tummahipiäisiä, mutta myös jopa minua kalpeampia ihmisiä. En pysty erottamaan heidän piirteistään mistä he ovat kotoisin.
Mikäli Oian vampyyreja on todella olemassa he kaikki tuntuvat olevan tänä iltana täällä, ja jokainen heistä vaikuttaa tuntevan Donin. Hänen käsipuolessaan en tunne oloani ulkopuoliseksi.
Huomaan pöydät jotka on katettu tarjottavilla ja kiskon Donin niiden suuntaan. Poimin kaksi kristallilasia, joiden sisältämä neste läikehtii kullankeltaisena.
Don vilkaisee juomaansa. ”Oletko varma tästä?”
”Tulimme taksilla. Minun ei tarvitse myöhemmin keskittyä pysymään moottoripyörän kyydissä.” Siemaisen juomasta, joka kuplii kielelläni ja kohottaa hymyn huulilleni. ”Tämä drinkki on jumalainen!”
Tuntuu siltä, kuin jokin sisälläni syttyisi laulamaan ilosta.
Illan edetessä Don vaikuttaa rentoutuvan. Taivas tummuu sametinmustaksi yöksi. Minun ei ole kylmä, sillä tuuli on lämmin kuin puhaltaisi suoraan Afrikasta. Ehkä se tekeekin niin.
Don vetää minut itseään vasten, kun tanssiminen alkaa. Me kiepumme ja liidämme yhdessä. Juhlat tuntuvat jatkuvan ikuisesti, mutta minua ei väsytä. Minun ei ole nälkä, ei edes jano. Donin katseeseen nousee sama myrsky, jonka olin näkevinäni edellisenä iltana.
Mielessäni asuu kirkkaus, jota edes ihmeellinen juoma ei himmennä. Tiedän mitä haluan. Painaudun vartalollani Donin vartaloa vasten. Me suutelemme pitkään, humallumme toisistamme.
Don vetää minut kauemmas juhlaväestä ja sulkee käsivarsiensa väliin.
”Aiheutat minussa odottamattomia intohimoja, Mira.”
Hänen matala äänensä kutittelee korvaani. Donin katse suorastaan huimaa minua, tunnen oloni hengästyneeksi. ”Lähdetään täältä”, ehdotan.
Tartun hänen käteensä ja annan hänen johdattaa minut valojen ulottumattomiin. Koppaan mennessäni mukaan olkalaukkuni. Don kiertää käsivartensa uumalleni. Kävelemme hiljaisuudessa, kunnes juhlinnan äänet vaimenevat.
Meri huokailee sivullamme rauhalliseen tahtiin.
Laukku valahtaa olkapäältäni, kun Don painaa minut yön sylissä sinisävyisenä hehkuvaa kalliota vasten. Mielessäni viivähtää kortsupakkaus, jonka kävin päivällä toiveikkaasti ostamassa. Minun on vaikea erottaa hänen piirteitään pimeässä. Taivaanrannassa erottuu vaaleampi kaistale; aurinko on nousemassa. Olemmeko todella viipyneet tällä rannalla niin pitkään?
”Olen odottanut kauan sinun kaltaistasi”, Don sanoo matalasti.
Hänen huulensa viivähtävät kaulallani, mutta sitten hän perääntyy kohti merta. Donin katse kääntyy ulapalle aivan kuin hän etsisi sieltä jotakin kauan kaipaamaansa. En voi olla merelle mustasukkainen, mutta vasta nyt uskon todella ymmärtäväni kuinka paljon se hänelle merkitsee.
Don riisuu kenkänsä ja astelee aaltojen rajaan. Hän kiskaisee paidan yltään, viskaa sen huolimattomasti rannan kiville. Pian hän on alasti. Huuleni valahtavat raolleen, pääni selviää yhdessä henkäyksessä. Tässä heikossa valossa hänen hahmonsa näyttää hetkellisessä liikkumattomuudessaan patsasmaisen täydelliseltä.
Don kääntyy suuntaani. ”Tuletko?”
Nyökkään kuin unessa ja hän astelee mereen. Vilkaisen juhlien etäisten valojen suuntaan.
Vedän henkeä ja hivutan sifonkimekon pääni yli. Kun olen riisuutunut kokonaan, huomaan Donin katselevan minua. Vartaloni reagoi välittömästi täyttyen sisäisestä kihelmöinnistä. Kaipaan kiihkeästi hänen kosketustaan.
Sillä hetkellä unieni mies saa kasvot. Hän, joka nousi aalloista loputtomalla rannalla, jolla seisoin tähystämässä myrskyävälle merelle. Juuri häntä olen tiennyt koko ajan odottaneeni.
Se on Don, on koko ajan ollut. Katson häntä kuin tunnistaisin hänet vuosisatojen takaa. En tunne veden viileyttä kastaessani varpaani mereen. Aallot horjuttavat menoani, kun ne kohoavat vyötäisille asti.
Ollessani vain käden ojennuksen päässä Don katoaa pinnan alle.
Kääntelen päätäni puolelta toiselle, pyörähdän ympäri. Suurempi aalto on työntää minut kumoon ja joudun hetken hakemaan tasapainoa. Kuinka kaukana hän voi olla?
”Don?” En näe häntä missään. Alan tosissani pelätä, että merivirta veti hänet mukanaan. Paniikkini yltyy. ”DON!”
Olen juuri aikeissa huutaa apua, kun lämmin käsi kiertyy takaapäin lanteilleni. En ehdi kunnolla edes säikähtää. Lakkaan liikkumasta aaltojen tahtiin, kun Don pitelee minua paikoillaan.
”Onko jokin hätänä?”
Hänen kehonsa lämpö tuntuu uskomattoman kutsuvalta. Käännyn kohtaamaan hänet. ”Luulin, että katosit.”
Suolaisia pisaroita putoilee hänen hiuksistaan ja parrastaan, kun hän kumartuu minua kohti. Välissämme virtaa vesi, sitten ei enää mitään. Ote ympäriltäni tiukkenee, kun huulemme hipaisevat toisiaan, painautuvat vastakkain.
Olemme ajautuneet kauemmas rannasta, jalkani eivät enää kosketa merenpohjaa.
Don vajoaa jälleen pinnan alle, suutelee vartaloani veden alla. Kiihkossani en uhraa kovin montaa ajatusta sille, kuinka hän voi olla niin pitkään hengittämättä tai pysyy aallokossa paikoillaan vakaana kuin kallio. Kun hän nousee pinnalle kohtaamaan huuleni, kierrän sääreni hänen lanteidensa ympärille. Donin suussa maistuu suola, jonka suutelen pois.
Huomaan leukani olevan veden alla, sitten aalto pyyhkäisee ylitsemme. Pienen hetken vajoamme.
Haukon henkeä, kun Don nostaa kasvoni ripeästi pinnan ylle.
”Olen pahoillani. Satutinko sinua?”
Jos tämä mitä hän on tehnyt on satuttamista, haluan sitä lisää. Pudistan päätäni ja suutelen häntä yhä nälkäisemmin.
Don kantaa minut rantaan, meren ja maan rajaan. Haluan vihdoin vapauttaa tuon kytevän myrskyn hänen silmissään. On jo niin valoisaa, että näen hänet selvästi, kun hän kumartuu ylleni ja uppoaa minuun. En välitä hiekasta joka raapii selkääni takertuessani häneen. Aallot nousevat yhä, hipovat lanteitani. On kuin itse meri rakastelisi minua samaan tahtiin.
Tajunnassani häivähtää ajatus, että tällaisilla rannoilla saattaa olla vaarallista nousuveden aikaan, mutta en kuuntele enää lainkaan järkevää puoltani.
Hänen tahtinsa kiihtyy, ja minä mukaudun hänen lanteidensa liikkeeseen.
Silloin jokin minussa murtuu, riistäytyy vapaaksi. Olen jossakin toisaalla, tummansinisissä syvyyksissä, lasinkirkkaissa turkooseissa aalloissa. Näen kalat ja linnut ja merinisäkkäät, koko pinnanalaisen hätkähdyttävän kirjon, sen syvyyden, mystisen kauneuden. Rakastan sitä, katoan siihen. Minä olen myrskyn nostattamat aallot, olen auringonvalossa salamoiva ulappa.
Minä olen meri, ja meri on minussa.
Hetken minä lennän.
Istumme sylikkäin mukaan ottamallani viltillä, kunnes aurinko alkaa valaista valkoisia kallioita. Astelen rantaan ottamaan kuvan auringonnoususta vain saadakseni kokea riemun palata takaisin hänen luokseen.
Hotellihuoneessani Don saa tilaisuuden riisua huolella valitsemani mekko kunnolla. Marmoriseinäisen kylpyhuoneen suihkukopissa pesemme pois toisistamme suolan ja hiekanmuruset. Rakastan hymyä hänen kasvoillaan, hänen hellää kosketustaan. Entinen Mira olisi miettinyt voiko hotellihuoneeseen tuoda vieraita. Tämä aalloista syntynyt uusi Mira ei välitä.
Piinaan häntä, kunnes tunnen selvästi kuinka kovasti Don haluaa minua jälleen. Vasta silloin järjen ääni palaa.
”Kai olet käynyt testeissä? Olethan puhdas?”
”En koskaan tekisi mitään mikä vahingoittaisi sinua, Mira”, Don sanoo pehmeästi. Nimeni kuuleminen hänen huuliltaan aiheuttaa yhä väristyksen. ”Siitä on pitkään, kun viimeksi olin naisen kanssa. Et voi saada minulta mitään mikä vahingoittaisi sinua.”
Meillä ei ole kiirettä, kun rakastelemme uudestaan hotellin puhtailla lakanoilla.
Hänen kosketuksensa herättää vartaloni pitkästä horroksesta ja antaa minulle mahdollisuuden keksiä itseni uudestaan. Nautinto asuu sisälläni, näissä lihasteni liikkeissä, tahdossani. Hän vain auttaa minua löytämään perille.
Donin raskas käsivarsi lepää lanteillani, kun herään seuraavana aamuna.
Käännyn raukeana hänen puoleensa. Don vaikuttaa valvoneen jo pitkään. Hän astelee alasti avaamaan huoneen pariovet. Nousen puolittain ja nojaan kasvoni kämmeneeni. Nautin siitä, että saan vain katsella häntä.
Donin iho on niin tasaisen päivettynyt, että vaikuttaa siltä ettei hän ole koskaan vaatteita käyttänytkään. Seisoessaan siinä kontrapostossa, lantio aavistuksen kallellaan ja paino toisen jalan varassa, hän tuo mieleeni antiikin patsaan jonka olen nähnyt taidehistorian kurssilla.
”Tule tänne.” Virnistän vihjaavasti.
Kun Don on pitkien suudelmien jälkeen kumartumassa ylleni, asetan kämmeneni hänen rintakehälleen ja työnnän. Aluksi Don vaikuttaa hämmentyneeltä. En tietenkään saa häntä edes liikahtamaan, mutta sitten hän taipuu tahtooni ja painaa selkänsä patjaa vasten. Nousen hänen lanteidensa päälle, sillä tällä kertaa aion määrätä tahdin. Hän on yllättynyt, aivan kuin tämä olisi jotakin täysin uutta, mutta sitten hän antautuu täydellisesti minun vietäväkseni.
Vartalossani ei ole ainuttakaan kohtaa, jota häpeäisin tai yrittäisin peitellä. Don nousee istumaan tavoittaakseen huuleni ennen täyttymystä. Hänen ihollaan viipyy meren tuoksu, joka ei koskaan täysin irtaudu hänestä. Se on ainoa parfyymi, jonka haluan pukea ylleni.
Minä hehkun, olen täyttynyt valosta. Tunnen olevani kuin jumalatar sinä hetkenä, jolloin kadotamme itsemme yhdessä.
Jälkeenpäin tunnen oloni poikkeuksellisen uneliaaksi. Pääni painuu raskaana tyynyä vasten, kun lepään Donin sylissä. Vasta silloin muistan, etten tiedä edes hänen sukunimeään.
”Kuka sinä olet?” mumisen unen ja valveen rajamailta.
”Minä olen meren jumala”, syvä ääni sanoo korvaani vasten. Tunnen kuinka lämmin käsi liukuu vatsalleni, silittää hellästi navan alta. ”Olen antanut sinulle lahjan.”
Kännykkäni muistutusääni saa silmäni revähtämään selälleen. Loikkaan sängystä.
”Minun pitäisi olla jo kentällä”, selitän Donille kauhoessani tavaroita rinkkaan.
Olen onnistunut tyystin unohtamaan, että tänään minun pitää palata kotiin. Don auttaa minua tyhjentämään huoneen tavaroistani, soittaa taksin. Hän kantaa matkatavarani, kun riennän palauttamaan avaimen ja kirjautumaan ulos hotellista.
Vasta nähdessäni taksini Pyrgoksen keskusaukiolla ymmärrän mitä on tapahtumassa.
Taksikuski nostaa rinkkani tavaratilaan. Suutelemme Donin kanssa niin pitkään, että etupenkin avoimen ikkunan suunnasta alkaa kuulua vihjaavaa yskähtelyä. Silti minun on vaikea irtautua Donista. Olen jo ehtinyt tottua siihen, että hän on aina kädenojennuksen päässä.
”Sinun tarvitsee vain kutsua ja tulen luoksesi.” Don painaa huulensa huulilleni vielä kerran.
Yritän säilöä mieleeni jokaisen yksityiskohdan hänen kasvoistaan. Istun paikalleni ja kiinnitän turvavyön, vilkutan Donille ikkunasta. Hän kohottaa kätensä.
Vasta kun taksi on kaartamassa pois aukiolta tajuan, että minulla ei ole Donin puhelinnumeroa. Käännyn paniikissa ympäri penkilläni. Huuto on jo muodostumassa huulilleni. En kuitenkaan näe Donia missään, vaikka vielä hetki sitten hän seisoi tuossa ravintolan edessä.
Käännän kasvoni hymyillen menosuuntaan.
Don on mestarillinen katoamaan yhdessä silmänräpäyksessä. Mieleeni ei edes tule itkeä.
Kentällä nimeni kaikuu kovaäänisistä, lentokenttäbussi täynnä kärsimättömiä turisteja seisoo lähtöportin ovien edessä vain minun takiani. Pyytelen anteeksi.
Lentokoneen noustua katselen Santorinin loittonevaa saariryhmää.
Ajattelen Donia. Tuskin uskalsin toivoa, että löytäisin täältä hänenlaisensa. Vielä vähemmän uskoin, että löytäisin uudestaan myös itseni. Egeanmeren aallot kuohuvat yhä sisälläni. Saan niistä selittämätöntä voimaa, joka kohottaa minut.
Vasta silloin tajuan, etten ole miettinyt Pasia pitkiin aikoihin. Hänen asiansa eivät ole kiinnostaneet minua lainkaan kuluneina päivinä, jotka olen viettänyt Donin seurassa, joten miksi niiden pitäisi kiinnostaa minua nyt? Voisin jopa iloita, että Pasi on löytänyt elämänsä rakkauden.
Saana ei ikinä usko millaisen ilmestyksen kanssa olen viettänyt aikaani! Alan selailla älypuhelimeni kuvavirtaa.
Hämmennyn. Käyn jokaisen kuvan läpi varmuuden vuoksi vielä uudestaan.
En ole ottanut ainuttakaan kuvaa Donista. Kuinka se voi olla mahdollista?
Minulla on kuva ainoastaan auringonnoususta valkoisella rannalla, jolla rakastelimme ensimmäisen kerran. Laitan kännykän olkalaukkuuni. Silloin käteeni osuu jotakin sileää ja kovaa. Nostan esiin kauneimman koskaan näkemäni valkoisen simpukan, jossa on punaisia raitoja.
Don on epäilemättä sujauttanut sen laukkuun, kun en ole huomannut. Minua hymyilyttää. Suljen hänen lahjansa nyrkkiini ja pitelen sitä hetken sydäntäni vasten. Tästä en luovu ikinä.
En osaisi kuvitella häntä kokoamassa Ikean huonekaluja, nahistelemassa kauppavuoroista kanssani tai löhöämässä lauantaisin Netflixin ääressä. Don kuuluu valtameren aaltoihin, ja sen mielikuvan hänestä tulen muistamaan ikuisesti. Vaikka me emme enää koskaan tapaisi, hän on herättänyt minut elämääni uudestaan.
Vartaloni tuntuu rauhattomalta ikään kuin sekin olisi havahtumassa uuteen aikaan. Käteni eksyy silittämään alavatsaani, kun katselen pilviä koneen siipien alapuolella.
Päätän myydä asuntoni. Aion muuttaa rannan tuntumaan, kävelymatkan päähän merestä.
Aalloista muistan aina oman kreikkalaisen jumalani.